25 tarinaa Atleticosta – Viimeinen juniorikausi (5/25)

Juttusarjassa käsitellään MPS/Atletico Malmin värikästä historiaa joukkueen 25-vuotisen taipaleen (1993-2018) varrelta. Luvassa on rehellistä kuvausta niin pelikentillä kuin niiden ulkopuolella nähdyistä tapahtumista läheltä ja kaukaa, tuoreeltaan ja ajan patinoimina muistoina.

Artikkeleita julkaistaan yhteensä 25 kappaletta sekä näillä nettisivuilla että myös myöhemmin painetussa muodossa.

—

Jäähdyttelyä hyvässä seurassa

Oma aktiiviurani alkoi B17-ikäisenä lähennellä loppuaan. Olin pelannut melko tavoitteellisesti korkealla tasolla aina kuusivuotiaasta lähtien. Aloitin HJK:n juniorimyllyssä, Kannelmäen kaupunginosajoukkueessa siirtyen FinnPaan ja lopulta MPS:n kilparyhmään 14-15-vuotiaana. Jossain vaiheessa harjoitukset viisi kertaa viikossa kuitenkin ajautuivat törmäyskurssille elämän muiden osa-alueiden kanssa, joten ajattelin jatkaa harrastusta jossain vähemmän aktiivisessa ryhmässä. Tähän saumaan iskivät suden lailla koulukaverini Janne Vottonen ja V-P Liimatainen, jotka houkuttelivat minut Atletico Malmin toimintaan. Tarjolla oli kuulemma paljon peliaikaa aikuisten sarjoissa sekä vielä viimeinen kausi A-junnuissa; jopa Hesa Cupista kuiskuteltiin. Näinpä nappasin kiinni mehukkaasta ”peliaika”-syötistä.

Heti alusta asti kävi selväksi, että joukkueen taso ja pelaajisto oli ”hieman” erilaista kuin mihin olin aiemmin jalkapallon parissa tottunut. Positiivinen ja iloinen hassuttelu treeneissä ja mukavan leppoisa joukkuehenki veivät kuitenkin voiton kilpailuhenkisyydestä, ja päätin antaa Atleticolle reippaan mahdollisuuden. Silloisen joukkuekaverini Henri Mattssonin muistelu kiteyttää tärkeimmän:

”Muistikuvana itseironinen lehtijuttu jossain MaTaPuPussa Stadin paskimmasta jengistä. Ja varmasti oli totta. Osoitti kuitenkin hyvää “Tico-henkeä”.
– Henri Mattsson, Atleticon pelaaja vuosina 1998 ja 2010-

Muutamien treenien ja tutustumisen jälkeen kävi selväksi, että joukkue tarvitsi kipeästi uutta piristystä pelaajistoon, jotta pelaaminen säilyisi mielekkäänä. Aloin itse aktiivisesti heittelemään verkkoja vesille niille kavereilleni, joilla oli myös ura lopahtamassa aktiivikuvioissa. Saimmekin houkuteltua muutamia pelimiehiä mukaan; Joonas Lipsasen, Marko Borodavkinin ja Jani Solanakiksen nappaaminen siirtomarkkinoilta loi hyvän pohjan joukkuepelaamisen harjoittelulle. ”Lipi” oli ehdottomasti yksi Atleticon dominoivimpia puolustajia omana aikanaan, Marko vaarallinen hyökkääjä nopeutensa ansiosta ja ”Sola” todellinen taistelija kentällä.

Elämysmatka Järvenpäähän

Monen aikalaisen mieliin on piirtynyt koko viimeistä junnukautta kuvaava tapahtuma: elämysmatka Järvenpäähän, jonne saavuimme pelaamaan A19-Kakkosen ottelun JäPSiä vastaan hienon urheilupuiston vastaleikatulle nurmelle. Poissaolot verottivat ja mukana oli vain seitsemän kenttäpelaajaa. Tämä ei kuitenkaan ollut syy perua ottelua, sillä olihan mukana muutama kaveri autolla kuskin rooleissa. Kaivoimme jostain heille pelipaidat ja näin pistimme myös kuskit kentälle. Osalla oli farkut jalassa, joista tuomari pyysi poistamaan metalliketjut ennen ottelun aloitusta. Itse peli oli totutun tuskaista – pataan tuli 16-0.

”Järvenpään peli oli ehdottomasti kauden kulminaatiopiste. Lähdettiin kohtaamaan yhtä sarjan kärkiporukoista lähtökohtaisesti vajaalla, mutta saatiin suostuteltua muutama mukaan tullut kaveri pelaamaan, vaikka kellään heistä ei tainnut olla nappiksia, syndejä tai edes varsinaista futistaustaa. Ja koska rikos lienee jo vanhentunut, voin tunnustaa, että matkalla arvottiin, kuka pelaisi kenenkin nimellä. Sääntöjen kunnioituksesta ei tuossa pelissä ollut tietoakaan, mutta haluttiin pelata vaan matsi pois ilman, että jouduttaisiin luovuttamaan. Pelissä päästiin ehkä kerran tai kaksi puolikentän yli ja muistaakseni saatiin yksi laukauskin. Ottelu päättyi 16-0 ja suurimmat kehut keräsi silti maaliin laitettu Jani Solanakis, joka ei ollut todellakaan veskari, mutta napsi varmaan 10-20 hyvää koppia.”
– Janne Vottonen, Atleticon pelaaja vuodesta 1998- ja joukkueenjohtaja vuodesta 2006-

Koko kevät sujui tuloksellisesti erittäin mollivoittoisesti – lohkon päätöskierroksella “jumbofinaalissa” kaatui sentään RiRa maalein 3-2 – mutta siltikin pelaaminen oli ajoittain hauskaa ja sosiaalisena tapahtumana mielenkiintoinen kokemus. Jossain kohdassa saimme myös loistoidean osallistua vielä kerran Helsinki Cupiin.

Viimeinen Helsinki Cup

Oli paahtavan kuuma kesäpäivä ja muistan, kuinka tepastelin Talin urheilupuiston parkkipaikalta kohti uudenkarheaa nurmikenttää. Vastaan käveli pikkufutareita perheineen ja muutama varttuneempi peluri suhautti pyörillä kohti kenttiä. Mieleni täytti ihanan rauhaisa, tuttu ja turvallinen pelifiilis. Kohta alkaisi jälleen uusi ottelu ihanassa Helsinki Cupissa, vastassa tuttu ja perinteikäs PK-35.

Saavuin kentän laidalle ja siellä iloisesti minua tervehtivät V-P ”aina ensimmäisenä paikalla” Liimatainen, Janne ”vedän alkulämpöjä viisi tuntia” Vottonen ja ainainen huumorimies Miikka ”tein maalin pippelillä” Anttonen. Tämä näky palautti minut maanpintaan nopeammin kuin mikään voima maan päällä. Tajusin, että kyseessä ei tule olemaan samanlainen pelielämys kuin aiemmin HJK:n ja FinnPan mukana, jolloin kohdattiin välierissä peräkkäisinä vuosina Roman Eremenkon ja Perparim Hetemaj’n edustama HJK. Nyt ei mietitty niin tarkasti sitä, mitkä kentän alueet tulee täyttää puolustettaessa, millainen peliasento on paras ottaa tarjotessa avointa jalkaa pelinavausvaiheessa tai minkälaisella taktiikalla ”brassijengejä” lähdetään kaatamaan. Erinomainen suoritus oli se, jos osasi juosta tai osui liikkuvaan palloon. Rajaheitot olivat poikkeuksetta vääriä heittoja. Mieleen nousi väistämättä kysymys: miksi me edes olimme mukana?

Ajatus osallistumisesta oli kypsynyt Atleticon harjoituksissa ja peleissä pikkuhiljaa kevään 2004 aikana. Ensin asiasta heitettiin lähinnä vitsiä, kunnes idea kypsyi päätökseksi. Kaikella kunnioituksella koko senhetkistä joukkuetta kohtaan, oli melko selvää, ettei Atletico tulisi enää koskaan pelaamaan nurmella samalla pelaajistolla. Osa vastusti ajatusta liian kilpailullisena toimintana. Valmentajamme Harry Tuominen kuitenkin ilmoitti, että jos enemmistö haluaa mennä ottamaan turpaan, niin hän lupaa kyllä olla paikalla. Näin ilmoittauduimme mukaan johtajamme johdatuksella.

Pian saimme kuitenkin kuulla, ettei Helsinki Cupissa enää pelattaisikaan harrastesarjoja, vaan turnauksen A19-ikäluokka jakautuisi ainoastaan kahteen kilpalohkoon. Osallistumisen yhteydessä ilmeni myös muita haasteita, mutta kuten aina ennenkin, luovimme niistäkin läpi.

”Hesa Cupiin lähdettiin myös sangen pienellä miehityksellä ja muistan, että Harry Tuominen oli matseista poissa tuomaritehtävien vuoksi. Satuin itse olemaan loukkaantuneena ja ilmassa oli orastavaa kiinnostusta valmennuspuuhiin, joten jostain syystä minut nimitettiin sitten turnaukseen päävalmentajaksi. Taktiikat olivat muistaakseni aika kunnianhimoisia ja vastassa ikäluokan yleiseen tasoon nähden ihan kohtuullisia joukkueita, joten tukkaanhan noissakin peleissä tuli ja isosti. Hesari kirjoitti meistä silloin juttua ja se oli vissiin ensimmäinen kerta, kun Atletico noteerattiin myös laajemmin.”
– Janne Vottonen

“Olihan se nyt ihan älyttömän siistiä päästä kirmaamaan pallon perässä kunnon nurmikentille melkein suoraan kaupan hyllyltä poimitut Predator Maniat jalassa! Ei siinä ehtinyt edessä vääjäämättä häämöttäville selkäsaunoille montaakaan ajatusta uhrata, kun kesäkeleistä nauttiminen ja yleinen turnaustunnelma jo nostivat fiilikset korkealle.”
– V-P Liimatainen, Atleticon pelaaja vuodesta 2000- ja joukkueenjohtaja vuodesta 2006-

Pikkuhiljaa loputkin joukkueesta valuivat kentänlaidalle ja saimme noin avauksen verran kavereita paikalle. Melkeinpä jokaisella oli erilaisia varusteita, mutta keltaisesta paidasta tunnisti porukan olevan samaa. Valmentajamme Harry ei usein pistänyt suurta arvoa alkulämmittelyille, mutta ohjeisti sitäkin useammin pelaamaan kolmiopeliä ja puolenvaihtoja pitkillä palloilla. Vastuussa ollut Janne muistutti näistä opeista.

Ottelun alkuvihellys soi kauniisti oikeiden tuomareiden pillistä. Tämäkään sulosointu ei ollut itsestäänselvyys, sillä sarjapeleissä ei aina ollut edes yhtä tuomaria paikalla – saati sellaisia, jotka osasivat säännötkin. Peliä ennätti kulua minuutin parin verran, jonka jälkeen omassa päässä helähti. Siitä muutama minuutti lisää ja saimme uudelleen hakea palloa verkosta. Puoliajalla peli oli 0-4 ja lopputuloksena 0-11 PK-35:lle.

Yllättävää kyllä, mielemme ei ollut täysin maassa, vaan iloitsimme kaikesta hauskasta, mitä kentällä oli tapahtunut. Esimerkiksi se, että joku oli jossain tilanteessa juossut suoraan päin vastustajaa, kun ei osannut väistää tai kun kerran olimme saaneet rajaheiton heitettyä oikein. Laskimme myös jokaisen puolenkentän ylityksen, vaikka välillä puolen kentän ylitti ainoastaan pelipallo. Myös kentän laidalla syntyi ihania muistoja:

”Parhaimpana muistona Hesa Cupista on mieleeni jäänyt ehdottomasti tilanne, jossa kulmapotkun jälkitilanteessa sain kyynärpäästä naamaani ja siitä verta vuotavan huulen, jota puolen joukkueen himoitsema Martta Pukki ystävällisesti lääkitsi sivurajan tuntumassa ensiapulaukusta löytyneillä tarvikkeilla. Nämä hoitotoimenpiteet lämmittivät mieltä koko loppukesän ajan.”
– Jussi Hartikainen, Atleticon pelaaja vuosina 2000-2005

Lohkovaiheen toisessa ottelussa kohtasimme Zenithin, joka pelasi HJK:n peliasuilla Pallokentällä aurinkokatsomon edessä. Katsomosta kuului, kuinka monet katselivat turnausohjelmaa ja kyselivät, että mikäköhän peli alkaa seuraavaksi:

”Ai katos, MPS vastaan HJK. Tää voi olla hyvä peli, jäädääs kattomaan tää”.
– tuntematon katsoja

”Mikä helvetin jengi tää on, lähdetään kotiin täältä!”
– sama tuntematon katsoja pari minuuttia myöhemmin

Monelle kävi aika nopeasti selväksi, että vastassa ei tosiaan ollut ihan mikä tahansa MPS vaan Atletico Malmi – Malmin ylpeys. Kyseinen ottelu on varmasti yksi niistä, joissa on ollut Atleticon historian aikana myös eniten katsojia, varmasti noin 300-400 silmäparia todistamassa, kuinka sekalainen poikajoukko “haastoi” ikäluokkansa parhaat nuoret miehet.

”Muistan Pallokentällä pelatun ottelun HJK:n A-junioreita (Zenith) vastaan, jossa katsomo oli täynnä ja peli päättyi jotain 0-7, emmekä tainneet päästä kertaakaan hyökkäämään kunnolla.”
– Juho Pukki, Atleticon pelaaja vuosina 1993-2008 ja 2010-2016

”Parhaiten muistan Zenith-ottelun, jossa toisen penkin edessä päävalmentajana toimi HJK/ASM-jengissä pelannut Perparim Hetemaj, kentällä useita ikäluokan kovissa jengeissä pelanneita kavereita ja katsomossa mm. Mika Lehkosuota jne. Hävittiin 0-7, mutta oltiin omasta mielestämme onnistuttu varsin hyvin.”
– Janne Vottonen

Turnauksen edetessä ja tappioiden lisääntyessä pelihuumori pysyi kuitenkin yllättävän korkealla, vaikka toiseksi viimeiseen peliin Myllypuroon ei enää ihan jokainen peluri saapunutkaan paikalle. Ne, ketkä paikalla olivat, halusivat kuitenkin päättää pelit tyylillä ja ilmassa oli sellaista kollektiivista taistelun tuoksua. Näinpä turnauksen ehdottomaksi helmeksi muotoutui ottelu Allianssia vastaan.

Allianssi tarvitsi lohkovoittoa silmälläpitäen runsasmaalisen voiton, koska muutkin olivat Atleticon jo murskanneet ja useat joukkueet olivat tasapisteissä. Atletico pisti kuitenkin kuudentoista rajalle sittemmin itse Jose Mourinhon varastaman bussitaktiikan, jossa koko joukkue tukki erittäin tehokkaasti kaikki mahdolliset raot ja potki palloa yli rajoista minkä jaksoi.

”Mieleen on jäänyt hienona muistona myös tiukka puolustustaistelu ylivoimaista vastustajaa vastaan Myllypuron nurmella, jossa kukaan ei odottanut Atleticolta mitään.”
– Juho Pukki

Allianssi pyöritti ja laukoi hurjan määrän, mutta taistelimme lopulta 0-2-tappion. Tätä ei vastustaja sulattanut vaan vihollispelaajat haukkuivat meitä pää punaisena: ”Mitä helvettiä! Te ootte niin paskoja, teidän pitää hävitä enemmän!”

“Allianssi-matsin loppuhetkillä olin helteen ja vastustajan taukoamattoman vyörytyksen jäljiltä jo niin sumussa, että jostain syystä luulin tilanteen olevan vielä 0-0. Kun laitapakkina luudannut Miikka Anttonen sitten tuokiota myöhemmin pamautti purkupallonsa suoraan keskityksestä omiin ihan komealla kudilla, naurahdin ääneen ja manailin itsekseni, että olipahan irvokas tapa menettää piste ansiokkaan puolustusmyllytyksen jälkeen. Onneksi joku ehti heti pelin päätyttyä muistuttaa oranssin tehneen jo yhden osuman ekalla puoliajalla.”
– V-P Liimatainen

Turnauksen jälkeen olo oli helpottunut ja euforinen. Olimme hävinneet kaikki viisi ottelua ilman ainuttakaan maalia vastustajan päätyyn, mutta saaneet muistoja eliniäksi. Kaikki ne kokemukset niistä pienistä onnistumisista ylivoimaisia pelaajia vastaan, joukkueen yhteinen päämäärätietoinen taistelu ja tsemppi Allianssi-pelissä sekä nurmella pelaaminen ”oikeana” joukkueena tarjosivat antoisia kokemuksia. Turnaus oli tietynlainen henkinen ja fyysinen puhdistautuminen, viimeinen siirtymäriitti nuorten peleistä ja junnuajoista pois aikuisten maailmaan – konkreettisestikin, sillä A19-kakkosdivari jäi Atleticon osalta vain kevätkauden mittaiseksi Hesa Cupia seuranneessa joukkuepalaverissa tehdyn päätöksen tuloksena.

Ikätovereita vastaan melkoiseksi pannukakuksi lässähtäneen kesän tuloksellinen pelastus oli kuitenkin Seiska, josta kolmannen kauden päätteeksi irtosi syksyllä lohkon kakkossijan turvin nousu sarjaporrasta ylemmäs Kuutoseen. Näistä asetelmista oli erittäin hyvä jatkaa uskomatonta tarinaa läpi sarjojen kohoavana joukkueena kohti lopullista, V-P Liimataisen lanseeraamaa tavoitetta – Veikkausliigaa!

Teksti: Kalle Niemi
Kuvat: Atleticon kuva-arkisto