25 tarinaa Atleticosta – Junioriaikojen suurmiehet: Mikko Pukki & Raimo Parikka (3/25)

helmikuu 14, 2018

Juttusarjassa käsitellään MPS/Atletico Malmin värikästä historiaa joukkueen 25-vuotisen taipaleen (1993-2018) varrelta. Luvassa on rehellistä kuvausta niin pelikentillä kuin niiden ulkopuolella nähdyistä tapahtumista läheltä ja kaukaa, tuoreeltaan ja ajan patinoimina muistoina.

Artikkeleita julkaistaan yhteensä 25 kappaletta sekä näillä nettisivuilla että myös myöhemmin painetussa muodossa.

Intohimoa ja suuria miehiä

Läpikäydessäni Atleticon 25-vuotista historiaa, huomasin nopeasti muistavani hyvin vähän yksittäisiä matseja tai turnauksia. Moni harjoitustapahtumakin oli ehtinyt jo unohtua eivätkä kaikki haastateltavien kertomat yksityiskohdat soittaneet enää kelloja. Sen sijaan yksittäiset henkilöt muistin hyvin ja mitä pidemmälle muistelin, sitä selkeämmin kävi ilmi, että vaikka tämä artikkelisarja on tarina muutoksesta ja kasvusta, on se yhtä lailla tarina intohimosta ja suurista miehistä tekemisen taustalla.

Siksi tuntuu loogiselta, että myös tekijät – tavallaan näiden tarinoiden päähenkilöt – saavat osansa huomiosta. Ja jos tarkastelee vuosien 1993-2002 ”suurmiehiä”, ovat ne ehdottomasti joukkueenjohtajana vuodet 1993-2006 vaikuttanut Mikko Pukki sekä valmentajana vuosina 1995-2001 toiminut Raimo Parikka.

Raimo Parikka – Arvokasta nuorisotyötä

Raimo ParikkaRaimo Parikka aloitti joukkueessa Juhani Lepikön apuvalmentajana 90-luvun puolivälissä, eli hiukan sen jälkeen, kun hänen oma poikansa, Ville Parikka, oli liittynyt pelaajistoon. Mitään erityistä futistaustaa Raimolla ei ollut, mutta innostusta ja näkemyksiä kyllä, mikä useimmiten junioriurheilussa – tai oikeastaan missä tahansa vapaaehtoistoiminnassa – tarkoittaa ennemmin tai myöhemmin päätymistä osaksi taustatiimiä.

”Aloitin itse apuvalmentaja siinä kohtaa, kun Ville tuli joukkueeseen ja olin vuoden päivät katsellut toimintaa sivusta. Joukkueella ei ollut apuvalmentajaa, niin lupasin hypätä siihen hommaan. Se toimi hyvin, kun joku toinen suunnitteli aina harjoitukset. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään muuta taustaa valmentajana kuin omat junioripelit.”
Raimo Parikka, Atleticon valmentaja vuosina 1995-2001

Raimo opetteli valmentamista Juhanin tukena muutaman vuoden ajan, kunnes vuonna 1998 Juhani jättäytyi pois. Joukkue kartoitti sopivaa valmentajaa, mutta oikeastaan loogisin vaihtoehto löytyi läheltä, sillä Raimo oli kiinnostunut jatkamaan eikä uusien poikien vanhemmista löytynyt sellaisia henkilöitä, joilla olisi löytynyt innostusta tai osaamista hommaan.

Noihin aikoihin liityin itse myös Atleticoon ja tutustuin ”Ramppaan”. Vaikka meillä olikin vuosien varrella myös omat erimielisyytemme, muistan hänet ennen kaikkea erittäin mukavana miehenä, joka teki pyyteetöntä ja arvokasta nuorisotyötä. Valmentajana hän oli aika perinteinen isävalmentaja, eli ei välttämättä kamalasti kokemusta jalkapallosta tai edes valmentamisesta, mutta sitäkin enemmän rakkautta joukkuetta kohtaan.

Tämä samainen pointti kuvastui myös muiden aikalaisten kommenteista:

”Sydän oli ehdottomasti suuri nuorten urheilua kohtaan. Eihän ne Raimon valmennukset ehkä jälkikäteen ajateltuna laadullisesti huipuinta olleet, mutta liekö se ollutkaan meidän porukalle tärkeintä edes silloin. Yleisesti voisin sanoa, että vain positiivisia muistoja ihmisenä.”
Karri Kalvas, Atleticon pelaaja vuosina 1998-2001

”Rami oli hyvin sydämellinen ja rento valmentaja – välillä liiankin rento. Hän oli edellä omaa aikaansa siinä mielessä, että Fair Play – kaikki pelaa -mentaliteetti oli vahvasti läsnä Atleticon kaikessa tekemisessä. Parhaiten on varmasti jäänyt mieleen Ramin takapiiska.”
Jukka Lepikkö, Atleticon pelaaja vuosina 1993-1998

”Raimo Parikalle voi nostaa hattua vapaaehtoisuudesta, talkoohengestä ja oman ajan käyttämisestä juniorien harrastukseen. Mutta ehkä ongelma oli sama, mitä suuremmassa mittakaavassa koko Suomessa, eli ilman mitään futistaustaa tai kummempaa futistietämystä se homma on aikamoista harrastelua.”
Niki Hänninen, Atleticon pelaaja vuosina 1998-2004

Raimon johdolla harjoituksissa pelattiin paljon ja harjoiteltiin tavanomaisia juttuja. Sen lisäksi aikalaiset muistavat kuitenkin myös muutamia erikoisempiakin yksityiskohtia, kuten pillijuoksut (spurttailu aina, kun valmentaja vihelsi pilliin), puolustusasennon ja talvisin tehdyt oheisharjoitteet mm. kori- ja käsipalloa pelaten.

”Vuosituhannen vaihteen Atletico-henki henkilöityy mielessäni joukkueen silloiseen valmentajaan Raimo Parikkaan. Ramppaa ei juurikaan kiinnostunut fudis, vaan hän oli vannoutunut koripallomies, ja tämä näkyi myös harjoittelussa. Yksi eniten toistetuista harjoituksista oli ns. koripallon puolustusasento, jota soveltaen etenimme kentällä kylkimyyryä ohjaten vastustajat haluamaamme suuntaan, joko laidalle tai kentän keskustaa kohden. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta asiantuntijapiireissä tätä voisi kuvata myös termillä “cross-disciplinary training”. Otteluvalmentajana Ramppa oli myös innovatiivinen taktikko. Kerran hän juoksutti joukkueemme kentälle kahden liberon taktiikalla ja ohjeisti pelaamaan pitkiä palloja Pauli Laiholle, joukkueen lyhyimmälle pelaajalle.”
Jussi Hartikainen, Atleticon pelaaja vuosina 2000-2005

”Tein ensimmäisen comebackini suunnilleen 8. luokalla. Tällöin valmentaja oli vaihtunut Juhani Lepiköstä Raimoksi. Raimosta muistan lapinkoiran, joka puri itseäni käteen suhteellisen pahasti sekä infernaalisen rankat pillijuoksuharjoitteet treeneissä. Näihin aikoihin pelasin myös ensimmäisiä kertoja legendaarisessa MPS-hallissa Suutarilassa, jossa oli talvella sisällä kylmempi kuin ulkona ja jäätynyt hiekka repi polvet auki kuin skalpelli, jos sattui kaatumaan. Näissä treeneissä oli sellainen kunnon Siperia-meininki; oltiin varmaan huonoin joukkue koko Helsingissä ja painettiin jäätyneellä kentällä monta kertaa viikossa pillijuoksutreenejä 10 asteen pakkasessa. Jos Atleticon tarina olisi amerikkalainen Hollywood-tuotanto, niin tämä olisi se osuus, missä sankaria koetellaan.”
Miikka Anttonen, Atleticon pelaaja vuosina 1994-1997, 2000-2002 ja 2004

Vaihtuvuus pelaajistossa ei voinut olla näkymättä myöskään valmennuksessa. Kun vähänkin lahjakkaammat pelaajat vaihtoivat joukkuetta, jäi Parikalle koulittavaksi aavistuksen heikompaa pelaaja-ainesta. Ja kuten sanonta kuuluu, ”paskasta ei saa konvehtia”, mikä näkyi sitten myös ottelutuloksissa ja treenien tasossa. Raimo kuitenkin jaksoi yrittää ja osasi nauttia valmennuksesta niin kauan kuin joukkueessa riitti vaan hönkää. Mutta heikompien aikojen koittaessa homma muuttui raskaammaksi:

”Varsinkin alkuvuodet oli todella mukavaa aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulitte, niin sitä vaikeampi oli hallita sitä porukkaa. Ja olihan siinä omanlaistaan riittämättömyyden tunnetta, kun ei ollut sitä valmennuspohjaa. Kaikki muut valmentajat meni siihen ykkösjoukkueeseen tai lopetti. Mutta kukaan ei tullut kakkosjengiin avuksi.

Silti ihan niitä kahta viimeistä vuotta lukuun ottamatta se oli kivaa. Sen jälkeen se muuttui aika raskaaksi. Osa pojista halusi pelata, ja hyvä, että niille voitiin tarjota jotain, mutta kun näki selvästi, että siitä ympäriltä ei ollut otettavissa ketään mukaan, niin se homma lahoaa.”
Raimo Parikka

Eihän tilannetta murrosikäisenä ymmärtänyt tai osannut arvostaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna Raimolle kuuluu iso kunnia siitä, että esimerkiksi oma jalkapalloharrastukseni ylipäänsä jatkui. Ja että vaikeista lähtökohdista huolimatta samanhenkisille, vähemmän vakavasti harrastukseensa suhtautuneille pelaajille tarjottiin turvallinen ja hyvähenkinen paikka harrastaa ja nauttia jalkapallosta.

”Olihan Rami erittäin noiden aikojen Atleticon näköinen valmentaja, joka ammensi nimenomaan innostuksesta ja hyvästä meiningistä – molemmat tuttuja elementtejä, jotka olivat vahvasti tekemisen keskiössä joukkueessa jo tuolloin, eikä varmasti vähiten hänen myötävaikutuksestaan. Peleissä Rami antoi empimättä vastuuta myös kaltaisilleni tuoreemmille kavereille; kerran ennen harrastesarjan syksyn avauspeliä hän ohjeisti, että pyritään hyökkäämään sieltä mun laidan puolelta, kun edeltävät treenit olivat sujuneet hyvin. Itse pelissä jäivät uroteot lopulta suorittamatta, mutta vain puolisentoista vuotta lajia ylipäätään joukkuetasolla harjoittaneena se oli mulle silloin henkilökohtaisesti iso juttu ja jäänyt lämpimästi mieleen.”
Ville-Pekka Liimatainen, Atleticon pelaaja vuodesta 2000- ja joukkueenjohtaja vuodesta 2006-

”Raimon aikana joukkueessa oli mielestäni parempi henki kuin yhdistymisen aikaan. Hajoiltiin itse kukin aika pahasti naurettavan huonoihin harjoitusolosuhteisiin, mutta samaan aikaan porukka oli hyvä ja uskon, että kaikilla oli joukkueessa kuitenkin mukavaa. Atletico oli silloin ihan hyvä turvapaikka murrosikäiselle.”
Miikka Anttonen

Mikko Pukki – Tuhansia tunteja malmilaiselle jalkapallolle

Mikko PukkiToinen aikakauden suurista hahmoista oli ilman muuta Mikko Pukki; nauravainen ja aina hyvällä tuulella ollut joukkueenjohtaja, joka hääri taustapiruna ja piti koneiston käynnissä. Eli teki niitä juttuja, joita en itse tuohon aikaan vielä ymmärtänyt myöskään arvostaa, mutta jotka Mikon siirrettyä vastuullisen Atletico-joukkueenjohtajuuden minulle ja V-P Liimataiselle tulivat hyvinkin tutuiksi.

Mikko oli siis perustamassa Atleticoa vuonna 1993 ja lupautui tuolloin joukkueenjohtajaksi poikansa Juhon aloiteltua futisharrastusta. Valmentaja ehti vaihtua pariinkin otteeseen, pelaajia pukea Atletico-paidan päälleen reilusti kolminumeroinen määrä ja joukkue pelata ensin kahdeksan vuotta juniorisarjoissa, jonka päälle vielä viisi vuotta aikuisten pelejä. Voi siis sanoa, että Mikko jos joku on nähnyt Atleticon kasvuvaiheet ja pahimmat kivut hyvinkin läheltä. Ja uhrannut myös ison osan perhearkeaan jalkapallolle ja Malmin Palloseuralle:

”Atleticon joukkueenjohtajuus ja koko perheemme jalkapalloharrastus muutenkin oli vaikuttamassa vapaa-ajanviettooni useiksi vuosiksi. Monta kertaa läksimme kahdella autollamme, molemmat autot täynnä pelaajia, turnauksiin eri puolille Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua, koska myös tyttäremme Martta pelasi jalkapalloa Malmin Palloseurassa, MPS -87-tyttöjen joukkueessa. Usein ottelut ja turnaukset sattuivat samoille päiville ja ajoille.

Olen ollut hyvin onnellisessa asemassa, kun olen saanut vuosien ajan seurata niin monen nuoren ja vanhemmankin vaiheita kotiseudullani ja Malmin Palloseurassa.”
Mikko Pukki, Atleticon joukkueenjohtaja vuosina 1993-2006

Haastatteluja tehdessä kirkastui, että kaikilla aikalaisilla oli vain hyvää sanottavaa Mikosta, ja hänen joukkueenjohtoaikansa muisteltiin suurella lämmöllä niin pelaajien keskuudessa…

”Mikko oli Atleticon ”papa bear”. En osaa kuvitellakaan kuinka monta tuntia Mikolla joukkueenjohtajana on mennyt aikaa Atleticon asioiden hoitamiseen ja pelaajien kuskaamiseen harjoituksiin ja matseihin. Hattu päästä ja iso kiitos Mikolle!”
Jukka Lepikkö

”Mikko Pukista tulee ensimmäisenä mieleen nauru. Yhtään peliä ei mieheltä jäänyt väliin ja nauru raikasi kentän laidalla tappioista huolimatta, kun hän seurasi otteluja Pukin perheen boxerin, Hellan kanssa.”
Jussi Hartikainen

”Mikko oli usein mukana peleissä taustajoukkoina. Iloinen, aina hymyilevä mies on oikeastaan oma muistikuvani hänestä.”
Karri Kalvas

… kuin myös valmentajien taholta:

”Mikko oli erittäin hyvä. Joukkueenjohtajana ja muutenkin kannustamassa. Mikko teki paljon töitä, oli mukana ja järjesti. Ihmisenä oli myös erittäin hyvä. Mikon kanssa pystyi keskustelemaan melkein mistä vaan. Hän piti johtajuuden irti siitä jalkapallosta, eikä koskaan lähtenyt sanomaan, että miten pitäisi pelata jne.”
Raimo Parikka

”Mikko Pukki oli loistava joukkueenjohtaja. Piti sen finanssipuolen kasassa. Hoiti minusta helvetin hienosti. Ja oli erittäin, erittäin tärkeä koko yhtälössä. Mikkohan teki paljon, ja hänhän minutkin siihen alun perin värväsi. Oli kiva, kun oli erittäin luotettava kaveri hoitamassa sitä hommaa.”
Harry Tuominen, Atleticon valmentaja vuosina 2002-2005

Atleticon Hall of Fameen numerolla yksi valitun Pukin merkitys korostui viimeisinä vuosina myös rekrytointirintamalla, sillä Harry Tuomisen nimitys päävalmentajaksi käynnisti tavallaan ensimmäisen Atletico-dynastian, jota Jukka Airaksinen menestyksekkäästi tuki. Lisäksi hän omalla toiminnallaan varmisti, että joukkueen toiminta ylipäänsä jatkui vaikeimpien kausien yli ja toisaalta toi tietynlaista stabiiliutta siihen murrosikäisten paikoin aika tuuliseenkin futisarkeen. Varusteet olivat aina paikalla, rahatilanne hyvä ja Mikko avuliaasti auttamassa, jos tuli mitä tahansa haasteita.

Ja siinä sivussa mies onnistui myös kääntämään talousvaikeuksiin aiheutuneen malmilaisseuran takaisin oikealle kurssille 2000-luvun alussa. MPS:n puheenjohtajuuden (2001-2003 ja 2005-2006) lisäksi Pukki toimi myös Helsingin Piirin puheenjohtajana 2008-2009 ja Suomen Palloliiton Helsingin piirin liittovaltuustoedustajana vuosina 2010-2012. Saappaat olivat siis isot täytettäväksi tuolloin 2006, kun oma taipaleemme joukkueenjohdossa alkoi V-P:n kanssa. Toisaalta Mikko jätti parhaan mahdollisen joukkueenjohdollisen pohjan ja esimerkin, jonka päälle on ollut helppo rakentaa omaa aikakauttamme.

”Mikko Pukki oli ensimmäisellä kaudellani vielä joukkueenjohtaja ja hoiti minusta tyylikkäästi vastuun siirtämisen V-P:lle ja Vodalle. Mikko auttoi nuoret miehet hyvin alkuun “jojo-uralla” ja loppuhan on historiaa.”
Jani Hannula, Atleticon pelaaja vuodesta 2006-

”Helppo sanoa, että Mikko on oman jalkapallourani tärkein mentori ja sellainen henkilö, jota katson nöyrästi ylöspäin – enkä tosiaan pelkästään siksi, että pitkähän mies on myös. Joukkueen toiminnan kantava voima koko matkalta kulissien takaa kentän laidalle, erityisesti kriittisenä siirtymäaikakautena junnuista divariin, ja muutenkin monella tasolla sittemmin meritoitunut seuratoimija, jonka näyttämää esimerkkiä olen ylpeä seuratessani parhaani mukaan. Silloin aikanaan “vallanvaihdon” yhteydessä olin itse takuulla vastahakoisin ajatuksesta todella isoihin kenkiin astumisesta, mutta näin jälkikäteen Mikon näkemys ja luotto viestikapulan jakamisessa eteenpäin mulle ja Jannelle oli onneksi parempi kuin omani.
Ville-Pekka Liimatainen

Teksti: Janne Vottonen
Kuvat: Malmin Palloseura r.y.:n Juniorikirja 1998 & Futissanomat 2004 (Markku Lehtola)