25 tarinaa Atleticosta – Atleticon 1. dynastia: Harry Tuominen ja Jukka Airaksinen (7/25)

Juttusarjassa käsitellään MPS/Atletico Malmin värikästä historiaa joukkueen 25-vuotisen taipaleen (1993-2018) varrelta. Luvassa on rehellistä kuvausta niin pelikentillä kuin niiden ulkopuolella nähdyistä tapahtumista läheltä ja kaukaa, tuoreeltaan ja ajan patinoimina muistoina.

Artikkeleita julkaistaan yhteensä 25 kappaletta sekä näillä nettisivuilla että myös myöhemmin painetussa muodossa.

—

Atleticon 1. dynastia

Tähän mennessä olemme jo päässeet lukemaan ja nauttimaan Atleticon juniorivuosista, kasvukivuista ja henkiinjäämistaistelusta. Nyt on puolestaan aika kääntää sivua kohti uutta ja parempaa Atleticoa; tehdä tilaa sille peruskivelle, josta nykyisen Atleticon sielu kumpuaa divarijoukkueina.

Vuosien varrella pelaajisto on muuttunut, kasvanut henkisesti ja fyysisesti. Joukkue on kokenut vaihtelua pelillisissä ja kentän ulkopuolisissa asioissa, eikä Janne Vottosen ja V-P Liimataisen lisäksi ole nähty kovin montaa muuta pysyvää asiaa. Tämän vuoksi onkin hyvä tarkastella erilaisia ajanjaksoja tietynlaisten toimintakulttuurien ja toimintaa määrittävien henkilöiden kautta, aivan kuten junioriaikojen osalta tehtiin Raimo Parikan ja Mikko Pukin tapauksessa. Divariaikojen alkupäässä keskeisimmät vaikuttajat olivat ilman muuta vuosina 2002-2005 pelaajavalmentajana toiminut Harry Tuominen sekä vuodet 2004-2006 Atleticossa samassa roolissa ollut Jukka Airaksinen – miehet, jotka loivat niin sanotun Atleticon 1. dynastian. Ja jotka ovat jääneet varmasti jokaisen aikalaisen mieleen:

”Kaksikko, jota ei voi unohtaa. Parempaa kaksikkoa harrastejoukkuetoiminnan pyörittämiseen/valmentamiseen on vaikea kuvitella.”
– Marko Borodavkin, Atleticon pelaaja vuosina 2003-2007

Harry Tuominen – Showmies ja nuorisotyöntekijä vailla vertaa

Harry Tuominen oli siis saapunut ottamaan joukkueen operatiivisen toiminnan johdettavakseen juniorivuosien päättyessä ja vei näin joukkueen ensi töikseen miesten sarjoihin. Atleticon onneksi Harry ei valmentajana ollut ihan kuka tahansa, vaan suuri ihmisten ja nuorten miesten sielunelämän ohjaaja, joka osasi annostella huumoria ja jalkapalloilullisia asioita sopivassa suhteessa.

”Harry ja Raksu olivat joukkueen ensimmäiset pelaajavalmentajat ja samalla ensimmäiset valmentajat, joiden pojat eivät pelanneet joukkueessa. Näinä aikoina joukkueessa kävi kokeilemassa paljon eri tasoisia pelaajia, ja joukkueen harjoittelu alkoi pikkuhiljaa kehittyä totisemmaksi. Harryn tietysti kaikki muistavat hänen legendaarisista lausahduksistaan.”
– Juho Pukki, Atleticon pelaaja vuosina 1993-2008 ja 2010-2016

Useimmat meistä tietävät, kuinka juhlissa on aina se yksi ”partystarter”; henkilö, joka ottaa ne hiljaisemmatkin huomioon, heittää itsensä likoon ja uhrautuu joukon edessä. Harry oli juuri tämä mies. Hän ei kuitenkaan koskaan treeneissä tai otteluissa unohtanut jalkapallon ydinajatusta eli keskittymistä itse peliin tai pelin kunnioittamista, ja juuri nämä ominaisuudet tekivät toiminnan järkevämmäksi sekä loivat ensiluokkaisen pohjan jalkapallosta nauttimiseen koko yhteisön voimin. Sillä jos jossain, niin Harryn joukkueessa jokaisella oli roolinsa. Olit sitten viisi minuuttia pelaava vaihtomies, huoltaja, maalivahti tai vaikka ihan vain peleissä käyvä vanhempi tai ystävä, saivat kaikki tuntea olevansa osa suurta Atletico-perhettä. Ei siis ihme, että pelaajatkin muistelevat aikakautta erityisellä lämmöllä:

”Lopetin toisen kerran joskus 9. luokan lopussa jälleen motivaatiopulaan. Kun tein toisen comebackini reilua vuotta myöhemmin, päävalmentajaksi oli tullut Harry Tuominen. Harrylla oli jälkikäteen ajatellen todella hyvät taidot murrosikäisten teinien käsittelemiseen. Mieleeni on jäänyt, kuinka Harry kutsui meitä aina ”herroiksi”, ja ylipäätään kohteli kuin aikuisia (hyvällä tavalla). Olen monesti ajatellut, että jos itse etsiytyisin joskus ammattiin, jossa pitää käsitellä nuoria, Harrylta voisi olla paljon opittavaa. Valmentajana Harrylla oli loppumaton huumorintaju, mikä tulikin tarpeeseen, koska olimme oikeasti todella huonoja.”
– Miikka Anttonen, Atleticon pelaaja vuosina 1994-1997, 2000-2002 ja 2004

”Harry Tuominen tuli myöhemmin kuvioihin ja yritti alkaa treenaamaan meitä kunnolla, mutta harrasteluhenki oli niin vahva, ettei siitä oikein mitään tullut. Harry osasikin mukautua loistavasti joukkueen rentoon ilmapiiriin”
– Niki Hänninen, Atleticon pelaaja vuosina 1998-2004

Harry kommentoi myös omin sanoin rooliaan joukkueen ”dynastian” starttaamisessa ja ajatuksiensa jalkauttamisessa pelaajiston pariin:

”Muutos johtui siitä, että alettiin vaan tekemään. Pallonhallinta kehittyi ihan helvetisti.
Muistan hyvin, kun treenattiin sitä ristisyöttöä (pitkä pallo laidalta toiseen kulmaukseen). Sillä me saatiin pelissäkin aika monta tilannetta, joista tehtiin maalejakin. Meillä oli helvetin hyvä meininki. Porukka oli iloista.”
– Harry Tuominen, Atleticon valmentaja vuosina 2002-2005

Huumorin tuominen joukkueeseen siten, että nuoret 15-19-vuotiaat miehet ostavat sen, ei ole helpoin mahdollinen asia. Harry päätti selvittää haasteen usein varsin tragikoomisen sanailun voimalla. Tästä lähti lentoon myös legendaarinen ”Harry’s Corner”, johon koottiin joka kauden osuvimmat ja mieleenpainuvimmat letkautukset. Nykyäänhän nuo kaikki hienot muistelmat ovat luettavissa Atleticon Internet-sivulla ja osa pelaajista käy aika ajoin nauttimassa niiden lumoavasta tilannehuumorista yhä vain uudelleen ja uudelleen. Mutta jätetään tämän aiheen tarkempi käsittely seuraavaan artikkeliin.

Huumoria nähtiin toki myös pelaajiston puolesta, välillä kentällä pallon kanssa, mutta usein myös ilman palloa kentän ulkopuolisissa asioissa. Jostain syystä Miikka Anttonen oli osallisena useassa episodissa. Harry kasvoikin merkitykselliseksi isähahmoksi monille tapakäyttäytymisen ja elämästä nauttimisen suhteen:

”Meillä oli sarjapeli keskellä kesää Ala-Malmin kentällä. Olin yksin kotona eikä jääkaapissa ollut ruokaa, minkä tajusin vähän liian myöhään ennen peliä. Päätin hakea matkalla pita-kebabin mukaan pyöränsarveen ja syödä sen ennen matsia penkillä. Harry porhalsi paikalle pitämään alkulämpöjä samaan aikaan kun mutustelin kebabia. Mielessäni ei tuolloin oikeasti käynyt, että kebabin syöminen voisi olla jotenkin epäkunnioittavaa; ajattelin yksinkertaisesti, että ei sitä nyt nälässä pysty futista pelaamaan ja luulin tehneeni fiksun ratkaisun. Harry ei kuitenkaan tästä pitänyt ja hautasi minut vaihtoon niin, että pääsin kentälle vasta pari minuuttia ennen ottelun loppua, vaikka matsissa oli lentävät vaihdot ja meillä oli noin kaksi vaihtomiestä.”
– Miikka Anttonen

Kehitystä myös pelaamisessa

Huumorin lisäksi oli toki erityisen tärkeää, että myös kentän puolella alkoi samaan aikaan tapahtua positiivisia asioita. Harryn mukaantulon lisäksi suurin yksittäinen vaikuttaja oli toki aluksi vähitellen ja aikuisten sarjoihin siirtymisen jälkeen radikaalistikin muuttunut pelaajisto. Ensimmäisellä Seiskan kaudella ei voitu puhua vielä oikeasta joukkueesta, mutta pikkuhiljaa tilanne kehittyi parempaan suuntaan: joukkueessa oli mukana ihan oikeita, pidemmällä lajitaustalla varustettuja jalkapalloilijoita sekä urheilullisesti lahjakkaampia nuoria miehiä, joilla lajitausta oli pienempää, mutta fysiikka korvasi pelilliset puutteet.

Peliryhmitys oli ensimmäisten kausien ajan melko simppeli: perinteinen 4-4-2. Hitaimmat kaverit laitettiin laitapuolustajiksi, nopeimmat miehet kärkeen juoksemaan; keskikentälle puolestaan ne, jotka osasivat syöttää ja toppareiksi sellaiset, joilla oli jonkinlaista fysiikkaa voittaa pääpalloja ja riistää peliväline vastustajalta. Laidoissa painoivat juoksuvoimaisimmat kaverit.

Marko ”Make” Borodavkin ja Ari-Pekka ”AP” Junno muodostivat vaarallisen kärkiparin. Kumpikaan ei ollut varmasti sarjatason suurimpia target-hyökkääjiä, mutta erittäin vikkeliä ja taitavia. Markolle ehti kertyä vuosien aikana useampikin maalipörssin voitto. Puolustuksen keskusta oli parhaimmillaan kivikova, kun Mika ”Mäksä” Mäkelä saatiin Joonas ”Lipi” Lipsasen viereen tukkimaan vastustajan hyökkääjien pyristelyt. Molemmilla oli vahva junioritausta ja he erottuivat Seiskassa selvästi edukseen. Kun keskikentälle saatiin itseni lisäksi vielä ompelukoneen lailla tikanneilla jaloilla liikkunut peliälykäs Joni Borodavkin (Markon veli), saimme muodostettua tehokkaan moottorin voittavalle joukkueelle. Tämän kaiken kruunasi vielä Paul-Mikael Forsström maalivahtina. Hän oli mitään pelkäämätön, isolla äänellä karjuva Manuel Neuer -tyyppinen liberomaalivahti, joka torjui valehtelematta useamman kymmentä läpiajoa kaudessa. Aina pysähtyi joko mies tai pallo.

Toki joukkueessa oli myös monia muita roolipelaajia, joiden merkitys sekä joukkuehengelle, että pelikentällä oli ehdottoman tärkeää. Nostoina muun muassa Oskari ”Oke” Laine, joka tanssahteli pallon kanssa ja nyrkkeili sivurajan läheisyydessä vastustajien kanssa; Juha ”Spede” Reinikainen tuli HJK/Malmin kautta ja oli saapuessaan täysverinen vahvistus mille tahansa pelipaikalle; Jussi ”Catenaccio” Hartikaisella oli puolestaan iskemätön lajiymmärrys, mutta hieman rajalliset taidot; Jani ”Sola” Solanakis taas oli kreikkalaistaustainen taistelija, joka kävi kuumana joka ottelussa taisteltuaan niin kovasti jokaisessa tilanteessa. Ja myös V-P Liimatainen nähtiin puuhamies Janne Vottosen tapaan kentällä useammin kuin koskaan myöhemmin väläyttelemässä jalkapallotaikurin taitojaan. Juho ”isopotku” Pukki ja Jukka ”joka pallo päätyyn” Airaksinen pistivät puolestaan pitkiä palloja laitapakin tontilta kärkeen hyökkääjille.

Tuominen muisteli myöhemmin muutamia hankintoja:

”Kallehan ei hirveästi juossut, mutta silloin kun pallo oli jalassa, niin silloin tapahtui. — Saatiin Micce maalivahdiksi ja tilanne muuttui ihan toisenlaiseksi. Sehän oli helvetin hyvä veskari. — Hengennostattajina Janne ja V-P. Olivat ehdottomasti kantavia voimia siellä. Juhon muistan ja Nikin myös. Ne oli hyviä jätkiä ja niillä oli hyvä ote.”
– Harry Tuominen

Toisaalta hän muistaa myös ajan haasteet ja muutoksen:

”Seiskassahan me otettiin pelaamaan melkein ketä vaan. Sitten se porukka alkoi imemään ja yhtäkkiä alettiin menestyä. Siitä se alkoi sitten muokkautua ja saatiin hyviäkin pelaajia. Esimerkiksi Borodavkin oli todella kova pelimies.”
– Harry Tuominen

Harjoittelu oli melko vaikeaa koko Tuomisen valtakauden ajan, sillä harjoitusten osallistujamäärät pyörivät yleensä alle kymmenessä. Tämän lisäksi kenttäolosuhteet olivat hirvittävät. Toisin kuin nykyjuniorit, joukkue harjoitteli MPS:n hyisessä, hiekkapohjaisessa K3-hallissa, jonka kentänpinnasta oli nähtävissä soraa ja betonia sekä tuulisella Tapulin hiekkakentällä, jossa treenattiin kesät talvet vesilätäköistä ja lumikinoksista huolimatta.

Harry pyrki kuitenkin paikalle aina kuin mahdollista ja treeneissä tehtiin ihan oikeita juttuja. Harjoiteltiin koordinaatiota tötsillä, pelinomaisia puolenvaihtoja pareittain, kolmiopeliä sekä pallollisena että pallottomana ja erilaisia maalintekovariaatioita. Harryllä oli kuitenkin myös oma elämänsä, johon kuului perhe, musiikki ja erotuomarointi. Vaikka Janne Vottonen ja V-P Liimatainen olivat esimerkillisesti kannatelleet joukkuetta jo jonkin aikaa Mikko Pukin suojeluksessa, ei heistä ollut apua valmennuksellisiin haasteisiin. Harry tarvitsi siis siipimiehen mukaan toimintaansa ja silloin kuvaan astui Jukka Airaksinen.

Jukka Airaksinen ja virkistyspuolen ensiaskeleet

Jukka ”Raksu” Airaksinen liittyi Atleticoon vuonna 2004. Pitkän uran MPS:ssä tehnyt Raksu halusi nauttia vielä pelaamisen riemusta, mutta lupautui jeesimään Harryä myös kentän ulkopuolella. Harry oli jonkin verran poissa, joten Raksu vastasi tuolloin harjoituksista, eikä aikaakaan, kun painopiste siirtyi valmennuspuolelle. Tämä oli myös luontevaa, koska ”Raksu” tunsi joukkueen ja Harryn ajatukset pelaamisen suhteen.

“Raksu on futiksen sekatyöläisenä Helsingin jalkapalloskenessä todellinen raskaan sarjan tekijämies, jollaiset ovat suomifutikselle enemmän kuin painonsa arvoisia kullassa. Samalla hän on myös yksi Atleticon taipaleen suurista isähahmoista pitämässä meidät nuoret hunsvotit aisoissa, ja edelleen näin myöhempinäkin vuosina yhä tärkeänä taustatukena monella rintamalla.”
– Ville-Pekka Liimatainen, Atleticon pelaaja vuodesta 2000- ja joukkueenjohtaja vuodesta 2006-

”Raksun merkityksen olen ymmärtänyt täysin vasta jälkikäteen. Varsinkin Tuomisen viimeisillä kausilla hän oli se henkilö, joka veti suuren osan treeneistä ja toi sisään myös uutta pelaajistoa. Raksun kanssa juteltiin useita pitkiä puheluita, joissa puhuttiin pelaamisesta ja suunniteltiin ties mitä. Lisäksi Raksu kunnostautui järjestämällä saunaillat ja vahvistamalla meidän sosiaalista puolta ennen kuin Ana Raudoskoski hyppäsi tosissaan remmiin. Pyyteetöntä duunia ja iso futissydän. Sitä kautta iso rispekti Raksua kohtaan, vaikka en sitä välttämättä aina ole osannut tarpeeksi kertoa.”
– Janne Vottonen

Jannen muistelema sosiaalinen puoli olikin tärkeä osa Atleticon toimintaa. Tämä näkyi esimerkiksi palaverikäytännön jalkauttamisessa joukkueen tullessa täysi-ikäisiksi. Harryllä oli läheiset suhteet paikalliseen Ravintola Tivoliin, josta muodostuikin virallisen epävirallinen kokoontumispaikka vuosiksi eteenpäin. Harryn kasvoilta saattoi lukea tietynlaisen vapautumisen tunteen, kun hän saattoi alkaa käsitellä pelaajia varomatta saavansa syytteitä lapsille laukomistaan ”pahoista tavoista”.

Myös erilaiset saunaillat alkoivat nostaa päätään. Harry ja Raksu löysivät uusia ulottuvuuksia nuorten miesten arkeen. Nyttemmin ei voisi kuvitella Atleticoa ilman Messilän mökkireissuja, lennokkaita saunailtoja tai viihdepainotteisia risteilymatkoja, joita käsitellään vielä tulevissa artikkeleissa tarkemmin. Janne ja V-P saivatkin hyvää oppia näiltä ensimmäisen Atletico-dynastian mestareilta ohjelma- ja virkistyspuolen toimintaan.

Itse muistelen erityisellä lämmöllä, kuinka kitaraansa näppäillyt Harry lauloi eräässä saunaillassa, kuinka jokaisen lampaan takana on paimen, sanoittaen ikivihreän hitin ”Kaiken takana on nainen” uudelleen. Näin tehdessään Harry tuskin tiesi soittavansa alkutahdit erään Atleticosta kumpuavan toisen musisointiryhmän (F.Y.T.) alkutahdeille. Muusikoitahan on Atleticon matkan varrelle mahtunut myös jonkin verran aina lähtien karaokelaulannasta päättyen yökerhojen pihoille kitara ja mies -tyyppisiin komboihin. Mutta näistäkin lisää tulevissa artikkeleissa.

Myös palkintokulttuuri, eli ajatus hyvistä suorituksista kentillä ja niiden ulkopuolella jaettavista palkinnoista lanseerattiin Tapanilan Erän saunatiloissa. Väitän lisäksi, että moni tuon ajan nuori Atleetti tutustui ensimmäisiin pahoihin krapuloihinsa Tivolin terassin läheisyydessä.

Tärkeimpänä opetuksena kaiken tämän keskellä varmasti oli, että jalkapallo on suurempaa kuin elämä ja se koostuu ennen kaikkea siitä oheistoiminnasta, jota lajin ympärille voi yhteisönä rakentaa. Kun yksilöt saavat johtajikseen vahvat, osaavat ja päämäärätietoiset henkilöt, alkaa tapahtua hyviä asioita ja joukkiosta kasvaa joukkue. Ja silloin voidaan puhua ehdottomasti dynastiasta. Huippumaalivahtimme ”Micce” kiteyttää muistelmassaan koko Harryn ja Raksun aikakauden erittäin ytimekkäästi:

”Erittäin lämpimät muistot. Ovat erittäin hienoja ihmisiä ja valmentajina toivat värikkyyttä. Oli paljon kivaa, oli paljon hauskaa, oli paljon naurua ja oli hieman itkuakin. Tämä oli kuningasaikaa, joka rakensi Atleticon perustat kuntoon.”
– Paul-Mikael Forsström, Atleticon pelaaja vuosina 2002-2007

Teksti: Kalle Niemi
Kuvat: Atleticon kuva-arkisto, Futissanomat 2004 (Markku Lehtola)