Katsaus menneeseen kauteen ja päävalmentajakaksikon testamentti

29 lokakuun, 2022

Atleticon kausi päättyi lokakuun alkupuolella ja kun saunat on nyt saunottu ja pöly hieman laskeutunut, on aika katsoa taaksepäin ja vetää yhteen menneen vuoden saavutuksia.

Malmilaisryhmä keräsi kaudella 2022 pelatusta 22 ottelusta yhteensä 11 voittoa, 4 tasapeliä ja 7 tappiota, jolla heltisi neljäs sija melkoisen suurella erolla kärkikastista, mutta toisaalta tasaisen ylemmän keskikastin yläpäästä. 37 pistettä jätti hiukan valjun maun, sillä Tico porhalsi vielä puolessa välissä kautta hyvällä iskuetäisyydellä kärkiryhmistä ja jos katsoo pistemäärää suhteessa aiempiin Kolmosen kausiin, oli kyseessä vasta joukkueen historian kuudenneksi paras pistemäärä. Tämä siitäkin huolimatta, että kasassa oli paperilla kenties kaikkien aikojen kovin malmilaisryhmä.

Myös päävalmentajakaksikko, Timo KinnunenAntti Säynätkari allekirjoittaa pettymyksen, vaikka aika onkin ehtinyt tehdä jo tehtäviään:

– Kauden loputtua näkökulma aina hieman muuttuu. Vielä muutama viikko sitten oli hyvinkin turhautunut olo, mutta nyt pahin on jo mennyt ohi. Ei kausi silti ihan omien suosikkikausien joukkoon nouse, vaikka sijoitus olikin melko tyydyttävä. Ehkä nälkä vaan kasvaa syödessä, mutta ei menneisiin 22 peliin vaan voi olla tyytyväisempi, koska paljon parempaan olisi ollut rahkeita. Laadullisesti huonommallakin Atleticolla on harjattu kovempia pistesaldoja. Se pakottaa myös katsomaan peiliin, kommentoi kaksikko yhdellä suulla.

– Neljäs sija ei itsessään ole suuri pettymys, tyyli ei sen sijaan riemua juuri aiheuta: Atletico sai muilta top6-joukkueilta yhteensä 5 pistettä.

Kärkeen jäi matkaa lopulta peräti 18 pistettä eikä seliteltävää jättänyt tosiaan myöskään luvattoman heikko rekordi muita top6-jengejä vastaan. Tavallisesti vahvimmillaan juuri kärkipään taistoissa ollut Atletico sai kotonaan 5/15 pistettä (voitto LPS:stä ja tasurit JäPS/47 ja HPS:ää vastaan), mutta vierassaldo oli vieläkin murheellisempi: 0/15 pistettä peräti viidestä vierailusta kärkiryhmien kestittävänä.

– Peleissä tuntui siltä, että jokaista joukkuetta vastaan pystyttiin ajoittain hallitsemaan melko suvereenistikin pelitapahtumia, mutta se ei juuri lämmitä tai vakuuta, kun saalistaa kuudesosan tarjolla olleista pisteistä.

Toisaalta samaan aikaan on hyvä huomioida, että kuudelta lohkon muulta joukkueelta Atletico otti kunnioitettavat 32 pistettä 36 mahdollisesta ja vain syyskierroksen loppupään stiplut kotitasureilla RiPSiä ja NouLaa vastaan jättivät harmiteltavaa. Molemmista kun olisi pelitapahtumiin nähden ansaittu myös täydet pisteet. Erityisiä pelejä kysyttäessä valmennusjohto mainitsee kuitenkin aivan toiset kamppailut:

– Erityisiä otteluita tai hetkiä hakiessa on jäänyt vahvimmin mieleen muutama ylämäkitaistelu, vaikkei ne aina sarjapisteiksi realisoitunutkaan. LPS:ää vastaa vieraissa yhden vajaalla, HPS:n myllyttäminen Pukinmäessä ja siilipuolustustaistelu kahdella vaihtomiehellä Riihimäellä.

Joissain otteluissa, varsinkin kärkijoukkue TiPSiä vastaan tasoero oli ilmeinen, mutta ehkä kaikista kovinta kyytiä Atletico sai Suomen Cupin puolella, kun se kohtasi kolmen 2-0-voiton (GriFK/U23, Kilo IF ja VJS/2) jälkeen cupin 4. rundilla Kakkosta pelanneen VJS:n. Ex-Atletico, Eddie Finchin loppukaudesta jopa päävalmentama ja VPS:n seuraavalla cup-kierroksella ahtaalle laittanut vantaalaisryhmä oli suvereeni Tapanilassa eikä toisella puoliajalla pahasti revennyt 1-7-tappio jättänyt juuri jossiteltavaa.

– Ehkä erityisesti kaivelemaan jäi tippuminen Suomen Cupista. VJS-pelissä tappiota enemmän harmittaa se, kuinka suuri tasoero kentällä oli.

Jonne Ketonen virittelee kuvassa laukaustaan. Mikko Maaranen seuraa tilannetta taustalla katseellaan. (c) Päivi Ahola

Kauden parhaat pelaajat ehdittiin jo kruunata viikko sitten pidetyssä saunaillassa, jolloin palkintorohmuna kunnostautui Vuoden tulokkaaksi, Vuoden keskikenttämieheksi ja Vuoden jokapaikanhöyläksi valittu Mikko Maaranen sekä Vuoden pelaajana Tähtipelaajapystillä kruunattu Jonne Ketonen.

Jonne voitti tähtipelaajapörssin 16 äänellä ja pistepörssin 19 peliin isketyillä tehoilla 6+9. Toiseksi pistepörssissä (ja niin ikään tähtipelaajatilastoissa yhdessä Mikko Maarasen kanssa) sijoittui 13 peliin hienosti tehot 10+1 kirjauttanut Olli Hänninen vanavedessään 8+2:n Jesse Ketonen ja vain 7 pelissä peräti 7+2-tehot iskenyt Roni Peiponen sekä syöttöjä tasaisesti nakutellut Aleksis Ulander 3+6-tehoillaan. Samat miehet nousevat esille myös valmennukselta kauden onnistujia kysyttäessä:

– Jonne Ketonen hoiti oman tonttinsa hyvin, Mikko Maaranen teki pyyteettömästi töitä kaikilla pelipaikoilla, joita valmennus hänelle keksi ja Olli Hänninen oli vaarallinen aina kentällä ollessaan.

Kolmosessa esiintyi lopulta yhteensä 35 eri pelaajaa, joista 20 pelasi vähintään puolissa otteluissa. Toisaalta yli 75%:in otteluista ylsi ainoastaan neljä miestä, yhtä vajaa kaikissa peleissä pelannut Maaranen, 19 pelin Jonne Ketonen, lainapestin jälkeen pysyvämminkin kiinnitetty Henry Ruotsalainen 18 pelillään sekä luottovahti, Kaapo Sinervo 17 ottelullaan. Alkukauden täydet rosterit ja kilpailu ylipäänsä siitä, mahtuuko pelaaja kokoonpanoon vai ei, vaihtui loppukaudesta ilmeisiin pelaajahaasteisiin ja siihen, että kentälle kirmasi toisinaan jopa Vitosen Atletico Akatemian miehiä. Nähtiinpä itse Timo Kinnunenkin pariin otteeseen kehissä.

– Toisaalta laaja rinki oli vahvuus, enkä halua edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos meitä olisi ollut 20. Samalla suuri vaihtuvuus saattoi heikentää sitoutumista, kun pelaajat kokivat, ettei heidän panoksensa ole kriittinen osana laajaa rinkiä. Kierto ei myöskään helpottanut yhteisen sävelen löytymistä ja vaikutti varmasti suoritusvarmuuteen esimerkiksi puolustuslinjassa, jossa jatkuvuus helpottaa yhteispeliä.

Uusi aika

Kausi näytteli myös yhden aikakauden loppua, sillä mennyt kausi jäi ainakin toistaiseksi päävalmentajakaksikon viimeiseksi nykyisissä rooleissaan. Jo heinäkuussa tiedossa ollut Timo Kinnusen poistuminen täydentyi kauden viimehetkillä myös Antti Säynätkarin ilmoituksella siitä, että valmennusrotsi jäisi ainakin hetkeksi naulaan. Vuodesta 2009 ja 2010 saakka mukana niin pelaajina kuin apu- ja päävalmentajaroolissa ollutta kaksikkoa voi hyvällä syyllä kutsua todellisiksi Tico-legendoiksi, joten syntynyt tyhjiö tulee olemaan varmasti valtaisa, ja sitä täyttämään nimetyn, ja ensi viikolla julkistettavan uuden päävalmentajan tehtävä siten varmasti haastava. Muutos on suuri myös tälle kaksikolle ja se kuvastuu myös heidän omista kommenteistaan:

– 28 vuotta jalkapallon parissa; se on ollut pitkä taival. Kun sen lopullisen päätöksen tekee, fiilis on sekä surullinen että helpottunut. Vaikka jalkapalloa – ja etenkin sen sosiaalista aspektia – tulee ikävä, fudistapahtumat ahmaisivat ison siivun vapaa-ajastani. Se on tuntunut kuormittavammalta vuosi vuodelta, tiivistää Säynätkari.

– Vaikea pukea kaikkia omia fiiliksiä sanoiksi, eikä artikkeli varmasti riittäisi kaiken kuvaamiseen. 14 vuotta on pitkä aika (melko) nuoren henkilön elämästä, enkä varmasti olisi sama ihminen ilman kaikkia niitä kokemuksia, joissa olen saanut olla mukana osana Atleticoa. Jos kuitenkin koitan tiivistää tuntemuksia, niin kaksi adjetiivia nousee ensimmäisinä ajatuksiin: haikea ja kiitollinen. Jo viimeisinä viikkoina ennen kauden päättymistä ajatukset kääntyivät kaikkeen siihen, jota joukkue on yhdessä kokenut, eikä viimeisiin hetkiin ollut mitenkään helppo keskittyä kaikkien niiden muistojen keskellä. Toisaalta lähes kaikki niistä muistoista on positiivisia, joten ei kuin olla kiitollinen. Kiitollinen kaikille pelaajille, joiden kanssa on saanut pelata ja harjoitella, kiitollinen kaikille valmentajille, joiden alaisuudessa on saanut pelata ja jakaa valmennusvastuun sekä kaikille muille, jotka ovat erilaisissa rooleissa olleet osana tätä matkaa. Erityisen kiitollinen olen Atleticossa näinä vuosina valmennusvastuun kantaneille, eli Sami Kahille, isälleni (Jari Kinnunen), Sakari Kuntulle, Antti Raudoskoskelle, Eddie Finchille ja Sintille (Antti Säynätkari). Toki kaikkein suurimman kiitoksen ansaitsevat Vee (Ville-Pekka Liimatainen) ja (Janne) Vottonen, joilla on maailman kummallisin ja raskain harrastus Atleticon joukkueenjohtajina. En tule koskaan täysin ymmärtämään, miten jaksatte. Viimeisenä kiitokset niille, jotka ovat pelaajina kulkeneet koko tämän matkan kanssani. Kiitos Ville Ruuska, Janne Hampaala ja Jaakko Peltonen, veistelee Kinnunen.

Täydellistä irroittautumista futiksesta ja Atleticosta ei kuitenkaan nähtäne vaan ainakin toinen kaksikosta pukee myös ensi kaudella Tico-paidan päälleen Vitosessa, toinen taas laittoi jo ilmoittautumispaperit vetämään niin saunailtoihin kuin risteilyillekin:

– Sain ihanan tyttären juhannuksena (joka tätä kirjoittaessani kommentoi sitteristä isän ajankäyttöä), joten vapaa-aikaa ei tule olemaan liikaa ilman Atleticoa. Jalkapalloa en aio kokonaan lopettaa, vaan ensi vuonna pelit jatkuvat Atletico Akatemiassa ja ikämiehissä. Lisäksi allekirjoittaneeseen voi törmätä eri mailapelikentiltä sekä toisinaan viikonloppuisin (todennäköisesti toisen haastatellun seurasta) Töölön, Kruunuhaan ja Hakaniemen ravitsemusliikkeistä, lupailee Kinnunen.

– Jatkossa minut löytää varmasti toimistolta ja gymiltä. Kiva, että iltaisin riittää jatkossa paremmin aikaa duunille ja oman kehon huoltamiselle. Atleticon saunailtoihin ja risteilyille aion myös jatkossa ilmestyä, haluttiin tai ei, uhkailee Säynätkari.

Kuvassa kättelyt FC Lahtea vastaan Suomen Cupin ottelussa vuodelta 2015. Tuolloin Timo Kinnunen johdatti joukkuetta kapteenina, Antti Säynätkari (perässä) toppariparinaan. (c) Mari Sjöholm

Yhteinen aika Atleticon kanssa on myös ollut sen verran pitkä, että paljon on ehtinyt tapahtua niin pelillisesti kuin yhteisössäkin. Pidemmästä perspektiivissä tarkasteltaessa ovat muutokset olleet ilmeisiä:

– Onhan matka vuodesta 2010 ollut ihan käsittämätön. Eteenpäin on menty, jättiharppauksin. Alussa keskiössä oli kaveriporukkamaisuus ja vesitiivis yhteishenki, jalkapallollisen menestyksen tullessa lähinnä iloisena sivutuotteena. Nyky-Atleticossa painopiste on vaihtunut päälaelleen. Mielestäni nämä kaksi osa-aluetta olivat parhaassa tasapainossa joskus tarkastelujakson puolivälissä – Atletico oli vakiinnuttanut paikkansa kovana Kolmosen jenginä, mutta brändi ja ”Tico-DNA” olivat edelleen äärimmäisen vahvasti kaikessa tekemisessämme, analysoi Säynätkari.

– Kun aikoinaan liityin Atleticoon, oli joukkue juuri noussut Vitosesta Neloseen. Pari vuotta sahasimme Kolmosen ja Nelosen välissä, mutta sen jälkeen joukkue on vakiinnuttanut paikkansa Kolmosen kärkikastissa. Joukkueessa moni asia on muuttunut näinä vuosina, mutta myös alasarjajalkapallo on muuttunut samalla. Pelaajat ovat – sekä Atleticossa että koko Kolmosessa – parempia ja olosuhteet ovat kehittyneet huomattavasti. Toisaalta olen koko sarjan osalta hieman huolissani nykyisestä sitoutumisen tasosta. Tuntuu kuin kaikilla olisi nykyään niin paljon kaikkea muuta, ettei sitoutuminen riitä harrastamaan jalkapalloa edes näin puolitosissaan. Tämä huolestuttaa, sillä nimenomaan sitoutumisen kautta syntyvät unohtumattomat yhteiset kokemukset sekä koko elämän kestävät ystävyyssuhteet, filosofoi Kinnunen.

Nettisivutoimituskin nappaa hatun pois päästä ja kiittää kaksikkoa menneistä vuosista! Hienoja miehiä ja hieno yhteinen taival, joka varmasti jatkuu vielä tulevaisuudessa muodossa tai toisessa.