25 tarinaa Atleticosta – Atleticon teinivaiheet (2/25)

Juttusarjassa käsitellään MPS/Atletico Malmin värikästä historiaa joukkueen 25-vuotisen taipaleen (1993-2018) varrelta. Luvassa on rehellistä kuvausta niin pelikentillä kuin niiden ulkopuolella nähdyistä tapahtumista läheltä ja kaukaa, tuoreeltaan ja ajan patinoimina muistoina.

Artikkeleita julkaistaan yhteensä 25 kappaletta sekä näillä nettisivuilla että myös myöhemmin painetussa muodossa.

Yhdistymiset muokkaavat joukkuerakenteita

Vuosina 1993-1998 muurattiin siis peruskivi koko Atletico-aatteelle ja profiloitiin joukkue harrastepuolen ryhmäksi. Pelaajat kuitenkin viihtyivät ja tuloksetkin paranivat – ainakin mikäli vertailukohtana käytti alkuaikojen turnauksia, joissa tappio oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Vuosi 1998 oli siitä käänteentekevä ajanhetki, että tuolloin siirryttiin isoille kentille. Seurassa oli tuolloin neljä 1986-ikäluokan joukkuetta; MPS/Sevilla ja MPS/Valencia olivat jo yhdistyneet MPS/86:ksi. Yhdessäkään joukkueessa ei kuitenkaan ollut liiaksi pelaajia, ja kun iso kenttä edellytti isompia rinkejä, olivat joukkueet pakotettuja miettimään yhdistymistä.

Niinpä yhteistyökeskustelujen jälkeen päädyttiin siihen, että neljä joukkuetta tiivistettäisiin kahdeksi: MPS/Real Madrid ja MPS/Barcelona muodostaisivat ikäluokan edustusjoukkueen rungon ja MPS/86 puolestaan fuusioituisi edelleen MPS/Atleticon kanssa, jolloin syntyisi kaksi selkeää tasoryhmää. Joukkueiden välillä oli luonnollisesti pientä liikkuvuutta ja jokaiselle pelimiehenalulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä ykkösjoukkueessa näin halutessaan.

Olin itse siitä poikkeuksellinen tapaus, että tiedostin jo tuossa vaiheessa rajalliset jalkapalloilulliset taitoni ja toisaalta suhtauduin jalkapalloon lähinnä kivana harrastuksena. Niinpä en edes ajatellut ”ikäluokkaedaria” vaihtoehtona vaan ilmoittauduin suoraan MPS/Atleticoon. Siitä starttasi joukkueen historian toinen merkittävä aikakausi – ja myös minä pääsin osaksi sitä.

Sekalaista seurakuntaa

Uusi, uljas MPS/Atletico kokoontui ensimmäisiä kertoja Suutarilaan Lampputielle pystytetyssä MPS-hallissa, josta muodostui ikoninen paikka seuraaviksi vuosiksi. Hiekka-alustaista, ”lämmitettyä” hallia kutsuttiin tietyissä piireissä ”Pakastimeksi”, jonka nimi tuli siitä, että vaikka ulkona saattoi olla muutama plusastekin, puhalsi sisäilmatuuletin mittarin usein miinukselle. Tai siltä se ainakin tuntui meistä toppatakkeihin vuoratuista pelaajista.

Uuden aikakauden kynnyksellä muutoksia nähtiin niin pelaajistossa kuin myös valmennuspuolella:

”Vuonna 1998 MPS:n -86-joukkueita yhdisteltiin ja siirryttiin isolle kentälle. Atletico sai joukkueiden yhdistelyssä ja naapuriseuroistakin, mm. HJK:sta, uusia pelaajia siten, että pelaajamäärä oli jo 24. Päävalmentajana kaudella 1998 oli Raimo Parikka, joka oli jo edelliselläkin kaudella toiminut valmennusryhmässä Juhani Lepikön kanssa.”
Mikko Pukki, Atleticon joukkueenjohtaja vuosina 1993-2006

”Tässä vaiheessa mukaan tulivat monet Atleticossa tulevina vuosina paljon vaikuttaneet pelaajat, ja joukkue alkoi saada Atletico-identiteettiä, jolla muutaman vuoden kuluttua lähdettiin pelaamaan aikuisten sarjaan.”
Juho Pukki, Atleticon pelaaja vuosina 1993-2008 ja 2010-2016

Tältä näytti MPS/Atletico vuosimallia 1998
Tältä näytti MPS/Atletico vuosimallia 1998

Ensimmäisissä treeneissä huomasi jo heti tason kirjavuuden. En ollut kummoinenkaan jalkapalloilija, mutta jotenkin kaikki tuntui alkuun vähän turhankin helpolta. Konkreettisimpana esimerkkinä muistan ensimmäiset harjoitukset, joiden loppupelissä seinäsyöttelimme kentän päästä päähän niin ikään MPS/Barcelonasta siirtyneen Petri Kaveniuksen kanssa viimeistellen ikuisiksi ajoiksi mieleeni piirtyneen maalin.

Joukkueen pelillinen historia oli varmasti tiedossa jokaisella joukkueeseen liittyneellä, mutta todellinen taso tuli silti yllätyksenä:

”Ensimmäinen asia, mitä Atleticosta tulee mieleen omilta alkuvuosilta, oli se löysä harrastelijamentaliteetti, treeneissä vaan pelailtiin, se oli aikamoinen shokki HJK/Malmin ”myllystä” tulleelle, mutta omankin tavoitteellisuuden jättäneenä oikeastaan ihan OK asia.”
Niki Hänninen, Atleticon pelaaja vuosina 1998-2004

”Edelleen kusisin junnujengi, mitä Helsingin piiristä löytyi. En ollut mikään lahjakkuus niinä vuosina, mutta kyllä silti heti ekoissa treeneissä jossain leksun nurtsikentäl hiffasi, ettei tekemisen taso ei ollut ihan niin “laadukasta”, tälleen nätisti sanottuna.”
Henri Mattsson, Atleticon pelaaja vuosina 1998 ja 2010-

Välillä se näkyi vähän koomisinakin tapauksina, joista kuulee edelleen joukkueen tasaisin väliajoin joukkueen tapahtumissa:

”Muistan kun faija ihmetteli, että tulin treeneistä törkeän aikaisin himaan. No taivaalta oli pikkasen tihuttanut vettä enkä ollut ihan niin sisällä Ticon tavoista. Olin käynyt fillarilla kääntymässä tyhjällä Tapulin kentällä ja himassa soittelin valmentajalle, joka naureskellen totesi, että vesisateellahan treenit on peruttu. Oli faijakin vähän ihmeissään.”
Henri Mattsson

Osa taas näki Atleticon toiminnan hieman eri vinkkelistä; erityisesti pidempään joukkueessa pelanneet nauttivat aiempina vuosina harvemmin koetuista voitoista ja toisille se jalkapallon riemu ja harrastelu riittivät aivan hyvin:

”Joukkue oli 1998-1999 ehkä kovin ikinä. Muistaakseni Hesa Cupissa pääsimme melkein jatkoon ja piirinsarjassa olimme noin puolessa välissä.”
Juho Laurila, Atleticon pelaaja vuosina 1993-2001

“Yksittäisinä kohokohtina voitimme Espoossa Kauklahden hallissa talvisarjan jumbofinaaleissa FC Honka/Westin sekä 2000 että 2001, ensin 4-0 ja uudestaan peräti 7-1. Itselleni eritoten jälkimmäinen kerta jäi lähtemättömästi mieleen Atleticolle tuolloin poikkeuksellisen dominoinnin lisäksi elämäni ensimmäisen maalin myötä.”
Ville-Pekka Liimatainen, Atleticon pelaaja vuodesta 2000- ja joukkueenjohtaja vuodesta 2006-

“Erityisesti mitään mainittavaa menestystä ei tällä aikakaudella tainnut olla, mutta moni meistä taisi ollakin hakemassa monia muita mielekkäitä aspekteja. Itse en ikinä ollut erityisen menestyksenjanoinen jalkapalloilija myöskään vaan ammensin oikeastaan oman mielihyväni rennosta kavereiden kanssa yhdessä tekemisestä ja harrastelusta.
Atletico oli lämmin yhteisö, joka antoi mahdollisuuden kaikille. Mielestäni tärkeimpiä seikkoja monelle sen ikäiselle lapselle.”

Karri Kalvas, Atleticon pelaaja vuosina 1998-2001

Turnaukset tulivat tutuiksi. Tässä ollaan Tapulin hiekalla vuonna 1998.
Turnaukset tulivat tutuiksi. Tässä ollaan Tapulin hiekalla vuonna 1998.

Joukkue osallistui melko aktiivisesti eri turnauksiin ja tapahtumiin. Mitaleita ei luonnollisestikaan kertynyt, mutta välillä oltiin hyvinkin lähellä:

”Meille sitä menestystä ei kamalasti tullut. Parhaiten on jäänyt mieleen ne muutamat turnaukset, jossa vähän menestyttiinkin ja se tietysti oli kivaa. Menestys kantaa ja siitä tulee hyvä mieli ja päinvastoin. Mieleen nousee erityisesti se loppupään turnaus Vantaalla, joka oli viimeinen peli isommalla kokoonpanolla. Päästiin siinä pronssipeliin ja mentiin pisimmälle.”
Raimo Parikka, Atleticon valmentaja vuosina 1995-2001

Tässä monenkin mieliin painuneessa KoiPSin järjestämässä Solifer-turnauksessa Atletico voitti useita ennakkoon kovempia joukkueita ja eteni aina pronssiotteluun saakka. Raimo Parikka oli loihtinut turnaukseen mainion, puolustusvoittoisen taktiikan ja moni atleticolaisista pelasi kenties uransa parasta futista. Harmiksemme hävisimme pronssin jollekin HJK:n kaupunginosajoukkueista lukemin 3-2.

Kasvavaa liikettä pelaajarintamalla

Sekalaisesta pelaajamassasta löytyi myös muutamia lahjakkaampiakin tapauksia. Näistä ensimmäisenä mieleeni muistuu hyökkäyspäässä parinani viilettänyt Santtu Kottila, erittäin vikkeläjalkainen ja kovapotkuinen Jukka Lepikkö sekä laidalla tuhojaan tehnyt Pauli Laiho. ”Paten” tarinan teki mielenkiintoiseksi se, että hän oli aloittanut futiksen muita selkeästi myöhemmin, mutta sai muun porukan hyvin nopeasti kiinni ja paineli tasollisesti ohikin. Lisäksi Jukka Suominen oli loistava toppari, Niki Hänninen kapteenina eräänlainen henkinen liideri ja myös Matti Konttinen selkeästi keskitasoa kovempi pelimies.

”Joukkue oli sekoitus kaiken tasoisia pelureita eikä ketään käännytetty pois. Nyt kun miettii, niin oli jollain tapaa aika karikatyyrisiä pelaajia – vähän niin kuin Disneyn lasten ja nuorten elokuvissa. Oli ilmiömäisen nopea Lepikön Jukka, jonka viimeistely ontui pahasti. Se ei läheskään aina haitannut, koska niitä läpiajoja tuli järjestäen aika lukuisia per matsi. Toisaalta oli Anssi Kaarna. 14-vuotiaana jo kaksmetrinen maalivahti oli niin paljon muita pitempi, että sen ikää pitää todistella matsista toiseen.”
Santtu Kottila, Atleticon pelaaja vuonna 1998

Hesa Cup toi harvemmin menestystä, mutta hauskaa oli silti. Kuva otteluiden väliltä, vuodelta 1999.
Hesa Cup toi harvemmin menestystä, mutta hauskaa oli silti. Kuva vuodelta 1999.

Isoin haaste muodostui siitä, että moni tavoitteellisempi pelaaja vaihtoi näinä vuosina joukkuetta. Siihen oli melko luonnolliset syyt; uuden pelaajiston myötä joukkueen identiteetti ja tarkoitus hakivat vielä muotoaan. Ja menestys veti muualle:

”Yleensä ne jotka erottuivat, lähtivät muualle.”
Raimo Parikka

”Pikkukentän peleissä menestys oli vielä muistaakseni ihan OK, mutta sitten isolla kentällä tuli vaikeaa, kun kaikki tavoitteellisesti pelaavat lähti heti kun jonnekin muualle kelpasivat ja muiden pelaajien kehitys oli vaisua.”
Niki Hänninen

”Tällöin jengissä kävi paljon eri pelaajia kokeilemassa. Kaikille ei kuitenkaan kelvannut vaan pelailu vaan piti voittaa, joten ovi kävi.”
Juho Laurila

Toiset taas kokivat, että nykyinenkin kilpailullisuus oli liikaa:

”Muistikuvani on, että näihin aikoihin aika moni alkuperäisistä atleticolaisista lopetti, itseni mukaan lukien. Oma motivaatio laski aika paljon, kun toisista jengeistä tuli lisää itseäni parempia pelaajia. Jotenkin siinä oli vähän aikaa yleinen yliyrittämisen meininki; treeneistä tuli ihan överivaikeita eikä kukaan oikein pärjännyt missään. Muistan, että uusilla tulokkailla oli alkuun paremmat skillsit, mutta aika pian kaikki tottuivat atleticomaiseen häviämisen kulttuuriin ja monesti naureskeltiin jo ennen matseja, että mitenköhän pahasti otetaan turpaan.”
Miikka Anttonen, Atleticon pelaaja vuosina 1994-1997, 2000-2002 ja 2004

Murroksen kynnyksellä

2000-luvun alku oli myös kahdella tapaa äärimmäisen merkittävää aikaa: Olin tutustunut pitkäaikaisen joukkueenjohtokollegan, V-P Liimataisen kanssa jo tarhaiässä ja edennyt siitä myös samalle ala-asteelle, mutta vasta Pukinmäen yläasteella taisimme ystävystyä paremmin. Asuimme molemmat samalla suunnalla Tapaninvainiossa ja siten koulumatkakin osui usein yksiin. Tiesin, että V-P tykkäsi potkia palloa veljensä ja niin ikään myöhemmin Atleticoon liittyneen Juuso Haltsosen kanssa, mutta missään jengissä hän ei kuitenkaan ollut pelannut. Sain sitten houkuteltua ”Veen” mukaan treeneihin, ja koska taso Atleticossa ei ollut kummoinen, pärjäsi vasta harrastuksen aloittanut kaverikin hyvin mukana.

”Noihin aikoihin räjähdysmäisesti roihahtanut intoni jalkapalloon johti lopulta siihen, että Jannen kanssa tuli puheeksi mahdollisuus liittyä joukkueeseen. Koulussa niin omalla kuin rinnakkaisluokilla oli muitakin MPS:ssä ja naapuriseuroissa vaikuttaneita ikätovereita, joiden muistan ajatuksesta kuultuaan jakaneen “rohkaisevaa kannatusta”, että jotakuinkin nollatason vasta-alkajanakin saattaisin jopa päästä mukaan, huolimatta siinä vaiheessa 6-7 vuoden takamatkastani ohjatun lajiosaamisen suhteen. Etukäteen en oikein tiennyt mitä odottaa ensimmäisiltä harjoituksiltani MPS-hallissa – ainakin jännitti, mutta ilmeisesti treenit sujuivat sen verran hyvin, etteivät onneksi jääneet yhteen kertaan.”
Ville-Pekka Liimatainen

V-P oli myös siitä hieno mies, että häneltä löytyi kiinnostusta ja osaamista tietokoneisiin. Muistan, kuinka istuttiin monen koulupäivän jälkeen hänen luonaan ja puuhailtiin mm. nettisivuja. Alkuperäinen Tico-saitti taidettiin lyödä pystyyn 2000-luvun taitteessa, jolloin sen suurin funktio oli toimia joukkueen sisäisenä tiedotuskanavana. Toisaalta taustalla painoi halu tehdä sellaista ulkoista viestintää, josta unelmoin esimerkiksi MPS:n miesten edustusjoukkueen otteluita siihen aikaan aktiivisesti seuratessani.

Toinen 2000-luvun alun merkittävä juttu liittyi siihen, että muuten aika harmoninen jengi alkoi pikkuhiljaa hajota. Johtuneeko mukavuudenhalusta tai heittäytymiskyvyn puutteesta, mutta itse en missään vaiheessa oikeastaan edes harkinnut joukkueen vaihtoa. Moni näin kuitenkin teki ja ensin Santtu Kottila, Jukka Lepikkö ja Henri Mattsson siirtyivät kukin vuorollaan ikäluokkamme edustusryhmään ja sen jälkeen Juho Laurila, Pauli Laiho, Matti Konttinen ja Jani Paajanen vaihtoivat PK-35:n väreihin. Vastaavasti uusia, mitat täyttäviä pelaajia oli haastavaa löytää:

”Henki oli hyvä ja harjoittelumotivaatio oli hyvä. Olihan siinä jonkun verran sellaisia, jotka kävi vaan silloin tällöin. Mutta meillä oli selvästi yli 11 pelaajaa, jotka oli aktiivisesti mukana. Uusia valmiita pelaajia oli kuitenkin hankalaa saada mukaan. Muutamia kävi, joilla ei välttämättä ollut parhaat valmiudet jalkapalloiluun. ”Kaikki pelaa” on hyvä periaate, mutta jos tasoerot on kovin isoja, niin tuleehan siinä hankaluuksia. Se vie moraalilta vähän pohjaa.”
Raimo Parikka

Treeneissä nähtiinkin vielä aiempaakin sekalaisempaa porukkaa. Osalle esimerkiksi jalkapalloon liittyvät säännöt olivat täysin vieraita ja toisilla oli niin pahoja puutteita kehonhallinnassa – perustaidoista puhumattakaan – joten heistä näki jo kauas, ettei jalkapalloharrastus tulisi kauaa jatkumaan.

Pelaajapulaa paikattiin myös muutamilla muilla lähipiiristä löytyneillä kyvyillä:

”Liityin joukkueeseen syksyllä 2000. Olin pitänyt fudiksesta muutaman vuoden taukoa, mutta luokkatoverini Pukinmäen yläasteelta, Atleticon nykyinen voimahahmo Ville-Pekka Liimatainen houkutteli minut mukaan kertoen joukkueen akuutista maalivahtipulasta. Joukkue vaikutti tarpeeksi paskalta, joten ajattelin, että mikä ettei.

Itselleni vuodet 2000-2002 edustavat Atleticon kulta-aikaa. Joukkueen DNA:han oli tällöin tatuoitu tappio, ja se tuntui itsestäni henkisesti hyvin vapauttavalta. Jos hävisimme, se ei haitannut, koska muurismaisesti hävisimme ne pelit, jotka pitikin hävitä. Tämä tarjosi hyvää vastapainoa koululle, jossa en koskaan halunnut olla paska, vaan yksi parhaista.”
Jussi Hartikainen, Atleticon pelaaja vuosina 2000-2005

Pelaajahaasteiden lisäksi myös vastaan tuli myös kilpailullisia haasteita: pääkaupunkiseudulta löytyi entistä vähemmän sellaisia vastustajia, joiden kanssa olisi pystynyt pelaamaan tasaväkisiä otteluita:

”Kakkosjoukkueet katosivat ja me oltiin ainut seurojen kakkosjoukkue, joka oli loppuvaiheissa sarjoissa mukana.”
Raimo Parikka

”Kaudella 2001 eli vanhemmissa C-junnuissa (15-v.) tilanne kulminoitui siihen, että hävisimme lopulta viimeistä myöten joka ainoan pelimme niin piiri- kuin harrastesarjassakin.”
Ville-Pekka Liimatainen

Pelaajaongelmia koitettiin ratkaista vielä vuonna 2001 tuomalla mukaan -87-syntyneitä pelimiehiä. Tästä ryhmästä löytyi selkeitä vahvistuksia eikä ilman heitä olisi pelejä voitu varmasti edes jatkaa. Se oli myös ensikohtaamiseni taitavan keskikenttämiehen, Ville Ruuskan kanssa, josta tuli myöhemmin todellinen Atletico-ikoni, tosin laitapakkina. Lisäksi joukkueessa pelasi kauden verran myöhemmin jääkiekkopuolelta SM-liigasta ja KHL:stä suuremmallekin yleisölle tuttu Teemu Ramstedt.

Joukkue oli tulossa kuitenkin tulossa auttamattomasti tiensä päähän. Parhaat kyvyt oli imuroitu muihin seuroihin, murrosikä päättänyt monen aktiivisen futaajan harrastuksen ja -87-syntyneet avutkin osoittautuivat vain pieneksi laastariksi isomman haavan päällä. Oltiin matkaamassa kohti seuraavaa murrosvaihetta, joka käynnisti ensimmäisen isomman dynastian. Ja sen vaikutuksista nautitaan itse asiassa vielä tänäkin päivänä – Helsingin piirin miesjoukkueena.

Teksti: Janne Vottonen
Kuvat: Malmin Palloseura r.y.:n Juniorikirja 1998 & Armi Vottonen