25 tarinaa Atleticosta – Ensimmäinen divarikausi (4/25)

helmikuu 28, 2018

Juttusarjassa käsitellään MPS/Atletico Malmin värikästä historiaa joukkueen 25-vuotisen taipaleen (1993-2018) varrelta. Luvassa on rehellistä kuvausta niin pelikentillä kuin niiden ulkopuolella nähdyistä tapahtumista läheltä ja kaukaa, tuoreeltaan ja ajan patinoimina muistoina.

Artikkeleita julkaistaan yhteensä 25 kappaletta sekä näillä nettisivuilla että myös myöhemmin painetussa muodossa.

Muutoksen tuulia

Syksyllä 2001 aiemmin etäällä horisontissa lipunut pilviverho oli alkanut vaivihkaa tummua synkemmäksi ja vähitellen pakkaantua uhkaavasti varjostamaan Atleticon tulevaisuutta. Tappioiden täyttämä kausi oli joukkueen urheilullisesta tavoitteettomuudestakin huolimatta lopulta osoittautumassa vielä arvattuakin haastavammaksi etapiksi jatkon kannalta, kun pelaajien ”luonnollinen poistuma” parempiin piireihin tai muiden intressien pariin alkoi normaalilla volyymilläkin olla liikaa kapean ryhmän jatkomahdollisuuksille. Pääluvun pieneneminen ei rajoittunut pelkästään pelaajistoon – myös monivuotinen valmentaja Raimo Parikka katsoi ajan olevan kypsä astua sivuun tehtävästään.

Kuten varmasti moni muukin porukasta, olin itse noihin aikoihin todella mieli maassa tilanteen johdosta, sillä olin nauttinut nuoren jalkapallourani kahdesta kaudesta Atleticossa erittäin paljon. Hyvät kaverit ja yhteisiä onnistumisia pallon kesyttämisessä; palava rakkaus lajiin ei koskaan vaatinut katalysaattorikseen menestystä. Entäpä seuraavaksi? Onneksi sen syvemmälle mielen virtaan ei vastausten perässä tarvinnut lähteä kahlaamaan. Loppusyksystä risukasaan alkoi nimittäin tihkua päivänvaloa, kun joukkueen valmennusvastuuta kantamaan löytyi uusi tekijä: Harry Tuominen.

Mikko Pukki kertoi, että Atletico on hajoamassa ja kyseli, että voisinko alkaa valmentaa. Kundit taisi olla 15-vuotiaita. Kävin katsomassa ja oli sen verran kivoja jätkiä messissä ja kiva meininki, että sanoin lähteväni mielelläni mukaan.”
Harry Tuominen, Atleticon valmentaja vuosina 2002-2005

Ero entiseen oli lajitaustaisen toimijan opissa jo alkuun merkittävä. Mutta jos pääsi joukkueen jäljellejäänyt runko tuoreen valmentajansa ohjauksessa uusien juttujen äärelle, niin takuulla oli myös työmaan luonne käskyttäjällekin jotain aivan toista kuin ”aidan takana”. Monet muualla peruskauraksi miellettävät asiat ja harjoitteet näyttäytyivät täysin ennenkuulumattomina tuttavuuksina siihen asti varsin kaitaa lajihienouksien polkua edenneelle laumalle.

”Muistan, kuinka meitä oli noin kuusi tyyppiä paikalla kylmässä MPS-hallissa, kun valmentajaksi palkattu Harry Tuominen aloitti hommansa. Ottamatta pois mitään Raimo Parikalta, Tuominen oli ehkä astetta vakavasti otettavampi jalkapallovalmentaja ja näin jälkikäteen ajateltuna hänen ajatuksensa jalkapallosta ja taktiikasta saattoivat olla muutaman piirun liian haastavia niin heikolle joukkueelle. Meiltä puuttui monia perustaitoja ja muistan, kun Tuominen laittoi joukkueen ensimmäistä kertaa koskaan askeltamaan koordinaatiotikkaita. Eihän siitä mitään tullut alkuun, mutta pikkuhiljaa siinäkin kehityttiin.”
Janne Vottonen, Atleticon pelaaja vuodesta 1998- ja joukkueenjohtaja vuodesta 2006-

”Koordinaatiota ei ollut varmaan koskaan aiemmin ollut. Harjoiteltiin ristiaskeleita. Eihän ne jätkät osanneet syödä purkkaa ja kävellä samaan aikaan. Ihan mahdoton rasti. Mutta muutos johtui siitä, että alettiin vaan tekemään. Meillä oli helvetin hyvä meininki sen ydinporukan kanssa. Taidettiin käydä pari kertaa viikossa siellä K3:lla (MPS-halli).”
Harry Tuominen

Siirtyminen miesten sarjoihin

Pitkäjänteisen treenaamisen myötä jalkapalloheprean koukerot pikku hiljaa suoristuivat tutummiksi aakkosiksi ja askellus, taustakierrot ja puolivolleyt alkoivat iskostua yhä luontevammin pelaajien korvien ja varpaiden väliin. Ohut pelaajarinki kuumotteli silti kevättalven läpi epävarmuustekijänä, kunnes maaliskuun 1. päivänä sitten putosi julkisuuteen todellinen pommi.

”B-juniori-ikäisen joukkueen pelaajamäärä oli pienentynyt liikaa piirisarjan läpiviemiseksi. Joukkue haluttiin kuitenkin pitää hengissä, ja niinpä Atletico ilmoittautui aikuisten 7. divisioonaan ja sai riveihinsä aikuispelaajia mm. MPS:n valmentajista ja joukkueenjohtajista. Tällä hienolla seuran toimihenkilöiden yhteistyöllä saimme ylimenokauden 2002 pelattua kunniakkaasti.”
Mikko Pukki, Atleticon joukkueenjohtaja vuosina 1993-2006

”Kaiken järjen mukaan joukkueen olisi pitänyt hajota, koska pelaajia oli aivan liian vähän kunnollisen joukkueen muodostamiseen. Harry oli kuitenkin selkeästi tekijämies ja joukkueenjohdolta oli myös uskalias veto viedä meidät suoraan miesten sarjoihin, vaikka kaikilla oli käytännössä ikää ainoastaan 15-16 vuotta.”
Janne Vottonen

Puhtaasti pelaajaresurssien näkökulmasta ajatellen siirtyminen aikuisten peleihin etuajassa oli jopa looginen liike: suurin kompastuskivi eli junnusarjojen ikärajoitteet eivät enää tulleet tielle, joten nuorta kokoonpanoa voitiin tarpeen mukaan täydentää kokeneemmilla kehäketuilla. Nuorisolle herui näin vierustoverilta samalla isällistä tukea ja parhaimmillaan pelillistä esimerkkiäkin. Hiekkahousut ja pelitossut jalkaansa kiskoi pelaaja-valmentajan roolissa usein myös Tuominen itse, tarjoten pesunkestävänä showmiehenä nähtävää niin harvalukuiselle yleisölle, omilleen kuin vastustajallekin kulmapotkukikoilla, itselaukeavilla paitsioansoilla ja erotuomareita hyvässä hengessä auktoriteetillaan vedättämällä.

Pojista miehiin

”Seiska miesten sarjana herätti pelaajistossa vahvaa kiimaa ja ilmassa oli uudenlaista intoa. 16-vuotiaille julleille oli luonnollisesti jännittävää päästä testaamaan taitojaan aikuisia vastaan.”
Jussi Hartikainen, Atleticon pelaaja vuosina 2000-2005

Vahvan kasvojenkohotuksen alkuvuoden aikana läpikäynyt Atletico pelasi kauden 2002 seurahierarkiaa mukailevasti klassisen geneerisellä ja jokseenkin kasvottomallakin nimellä MPS/3. Kevään ensimmäinen sarjapeli on aina hartaasti odotettu hetki, mutta tällä kerralla kuudettatoista käyvien kasikutosten vatsoissa saattoi pöristellä tavallista kookkaampia perhosia. Avausvastustajan, uutta tulemistaan pohjalta tehneen takavuosien yhdeksänkertaisen Suomen mestarin HPS:n nimi ei välttämättä edes kilistänyt kelloja kaikkien hoksottimissa. Tennishäkin kyljessä Tapulin hiekalla pelatun ottelun vei sopivasti lukemin 6-0 HPS, joka jätti isäntänsä tylysti kakkoseksi paitsi miehekkäämmällä fyysisyydellään, myös tuossa vaiheessa jo kaksi kautta Seiskan liemissä marinoituneella rutiinillaan.

Ennen kauden avausottelua räpsäistyyn joukkuekuvaan kerkesi asettua 10 pelaajaa: Riku Alkio (takana vas.), Janne Vottonen, Ari Myllynpää, Jouni Isoaho, Juho Pukki, Oskari Laine, Jussi Hartikainen (edessä vas.), V-P Liimatainen, Sergei Stachkov ja Niki Hänninen.

Kaksi seuraavaakin peliä poiki rumat nollatappiot, mutta neljännessä puhkesi sitten se kuuluisa kuparinenkin. Legendaarisella Saharan hiekalla Atleticon ensimmäisen divariosuman viimeisteli Cantonan verkkoon Miikka Anttonen kuuluisalla ”alavartalo-ohjauksellaan”. 1-1-tasoitus ei kuitenkaan riittänyt pisteille asti, sillä kotijoukkue ehti vielä lopussa kihauttaa pallon toistamiseen verkkoon asti.

Kokoonpanokohtaiset pelaajamäärät aaltoilivat vahvasti pitkin kautta; Cantona-ottelun kahdeksan vaihtomiehen muonavahvuuden vastineeksi aallonpohja koitti Ellas/Juniorsia vastaan, jolloin iltapuhde vierähti yhteensä vain seitsemällä kenttäpelaajalla vastustajan varaveskari tolppien väliin lainattuna.

”Seiskassahan me otettiin pelaamaan melkein ketä vaan. Iällä ei ollut väliä – eikä oikeastaan pelitaidoillakaan – kunhan vain halusi pelata.”
Harry Tuominen

Pistetili aukesi viimein juuri kesän sarjatauon alla. Kotiottelu ToTe/Koskelaa vastaan Tapulissa oli Jukka Lepikön, Toni Validon ja Oskari Laineen maaleilla käsittämättömästi toisella puoliajalla jo johtolukemissa 3-0 ja avausvoitto häämötti lähes näköetäisyydellä. ToTe onnistui silti kuromaan etumatkan tasapeliksi ennen täyttä aikaa.

Syyskierros eteni alusta loppuun tappioiden merkeissä, mutta tehtyjen maalien listaa sentään kasvattivat vielä Ramadan Unitedia kertaalleen rokottanut Janne Vottonen sekä allekirjoittanut, joka yrityksestä huolimatta ei ehtinyt jalkoineen reboundin tieltä pois paikallispelissä JJ VePo/2:ta vastaan; todennäköisesti olin myös paitsiossa, mutta erotuomari osoitti joka tapauksessa keskiympyrän suuntaan.

Lopullisessa sarjataulukossa Atletico – eli ”MPS/3″ – komeili selkeällä marginaalilla lohkojumbona yhden tasapelipisteen turvin, vähiten maaleja tehneenä ja eniten päästäneenä. Kärkikaksikoksi ja kohti korkeampia sarjatasoja kiri sattumoisin myöhemmiltä kausilta hyvinkin tuttu duo PPJ ja HPS.

Oppirahat satsauksena tulevaisuuteen

Monen eri tekijän summana Atleticon ensimmäistä kautta miesten sarjoissa voinee parhaiten kutsua sekavaksi; uuteen valmennukselliseen toimintakulttuuriin totuttautuminen, tietynlainen ”hallittu kaaos” ottelukokoonpanosta toiseen sekä puhtaasti fyysisiin haasteisiin sopeutuminen toivat soppaan kerralla turhankin tuhdit mausteet. Menestys antoi vielä debyyttikaudella odottaa itseään, mutta rehellisesti sanoen sen varaan oli tuskin kukaan odotuksiaan laskenutkaan.

Ennen kaikkea tärkeintä oli kuitenkin se, että joukkueen hiipumassa ollut hiillos syttyi uuteen hehkuun ja tulevalle menestystarinalle valettiin kenties jo jonkinlainen kirjoitusalusta, tai ainakin edes sellaisen aihio. Hyvä meininki kantoi vanhaan tapaan pitkälle urheilullisesta konttaamisesta huolimatta, ja porukassa harrastaminen oli edelleen hauskaa. Yhdellä lauseella sen voi tiivistää näinkin:

”Oli ne ajat hiton hauskoja ja monta palloa tuli kerättyä maalista.”
Paul-Mikael Forsström, Atleticon maalivahti vuosina 2002-2006

Teksti: V-P Liimatainen
Kuva: Atleticon kuva-arkisto